Elina : kaikki arvostelut

Olen ns. tavallinen lukija ja kirjallisuuden sekakäyttäjä sekä harrastajakirjoittaja ja satunnainen senttari. Täällä Kirjavinkeissä kerron niistä lukemistani kirjoista, joista itse olen pitänyt; en välttämättä pyri arvottamaan teoksia enkä olemaan kriittisempi kuin olen.

Minua kiinnostaa erityisesti yhteiskunnallisia ja psykologisia teemoja käsittelevä uudempi kertomakirjallisuus, mutta luen myös mielelläni esimerkiksi maagista realismia ja erilaista vinksahtanutta lyhytproosaa. Ja luen melkein kaikkea muutakin, mutta en hömppää, luulisin.

Ammatillisesti olen kirjallisuuden kanssa tekemisissä vain käänteisesti – työ vie aikaa pois lukemiselta.

Isä ja poika – lapsi vielä – kulkevat maailmanlopun maisemassa nälissään ja kylmissään, vaaterievuissaan, mukanaan vähät kantamiset, kartan palaset, revolveri ja kaksi panosta. Kaupungit ovat raunioina ja maisema tuhkan peittämä, auringonvalo himmennyt, äänet poissa, kasvit ja eläimet kuolleet. Mies ja poika pyrkivät etelään ja meren rantaan. Jostain hylätystä kellarista löytyy silloin tällöin jotain syötävää, vaikka vaeltavat ihmislaumat ovat jo aikaa vieneet kaiken löytämänsä. Nyt on jäljellä enää harvoja ihmisiä, ja jokaista merkkiä heistä on kavahdettava ja piilouduttava, varmuuden vuoksi.

Uuvuttavalla vaelluksella käydään näiden kahden kulkijan keskustelua. Pojalle tämä on ainoa maailma jonka hän tuntee, ja tästä hän rakentaa maailmankuvansa. Ihmettelyn ja ihmisyyden kyky hänessä saa isän uskomaan, että yhä kannattaa ponnistella. Että poika yksin erottaa hänet kuolemasta. Ja että hän on pojalle elämä nyt ja vasta.

McCarthyn entä jos –maailman tunnelma on intensiivinen ja niin todentuntuinen että hirvittää; mieleen tulee esimerkiksi ydinsodan finaali, vaikka kirjassa ei kerrota mistä katastrofista oli kysymys. Runollinen, timantiksi hiottu teksti vailla yhtään turhaa sanaa tekee kuitenkin lukemisen nautittavaksi. Isän ja pojan suhde on upeaa luettavaa. Tarinan kauneus ja viisaus häikäisee viimeistä kappaletta myöten. Tässä kirjassa on kaikki kohdallaan.

Teos sai vuoden 2007 Pulitzer Prize for Fiction -palkinnon.

Avainsanat: allegoriat, ihmiskunnan tuho, maailmanloppu, selviytyminen, toivo, vanhempi-lapsisuhde

Tässä teoksessa on paljon samaa kuin Hustvedtilta aiemmin suomennetussa teoksessa Kaikki mitä rakastin: New Yorkin taiteilijapiireissä liikutaan, henkilöitä on paljon (kutsuilla vilahtaa jopa pari edellisen teoksen henkilöä, millä ei ole varsinaisesti merkitystä, onpahan vain silmänisku lukijalle) ja tarina on useamman juonen kudelma.

Kertojana on eronnut ja yksinäinen Erik Davidsen, joka on psykiatri ja pitää terapiapraktiikkaa. Erik ja hänen sisarensa Inga löytävät isänsä jäämistöstä mystisen kirjeen tuntemattomalta naiselta. Kirjeen alkuperän selvittelyn rinnalla orastaa rakkaustarina: Erikin vuokralaiseksi tulee jamaicalaistaiteilija Miranda pienen Eggy-tyttärensä kanssa. Hustvedt härnää lukijan odottamaan jännitystarinaakin, kun Mirandan ex-miesystävä ilmestyy kurkkimaan ”kallonkutistajaa”. Kerrontaan limittyy vielä Ingan, tämän teini-ikäisen tyttären Sonian ja perheen edesmenneen kirjailijaisän Maxin tarina, joka salaperäisine kirjeineen ja vauhdikkaine lopputulemineen tyydyttänee bestselleryleisön.

Teos on kumminkin paljon enemmän kuin sen sinänsä taitavat juonitarinat tai helmen arvoiset tuokiokuvat, potilaskuvaukset, Eggy-episodit ja muut. Kuvataide, katsominen ja katseenalaisuus sekä havaitsemisen hallusinaationomaisuus olivat ainakin minua kiehtovia ajatuksia, samoin muistaminen ja unet ymmärryksen osana. Erikin ja Ingan suvun historia kulkee mukana neljän polven voimalla ja luo taustan kaikelle tässä hetkessä tapahtuvalle. Pelot ja toiveet tulevat sukupolvienkin takaa.

Hustvedtin kertojanääni on linjassa minäkertoja Erikin terapeuttisen äänen kanssa. Se on empaattinen ja siinä on valtava määrä ihmisen ymmärtämistä, vailla ironiaa mutta huumoria unohtamatta. Hustvedtin asiantuntemus ja kyky popularisoida psykiatrian tietämystä romaanikerronnan vaatimaan muotoon hämmästyttävät. Kirja ilmestyy suomeksi tänä syksynä. Suosittelen lämpimästi.

Avainsanat: isät, kuolema, kuvataiteilijat, menneisyys, perheromaanit, psykiatria, rakkaus, unet

Minäkertoja on kirjailija, joka on kutsuttu erään pariskunnan taiteellisille illallisille. Muilla tuntuu olevan mukavaa, mutta kirjailija vai istuu ja pitkästyy laiskanlinnassa. Puolivälissä kirjaa hän siirtyy illallispöytään, sitten musiikkihuoneeseen. Sitten hän hyvästelee emännän (isäntä sammui) ja lähtee.

Teksti on kertojan mielensisäinen monologi. Kertoja solvaa sivistyneistön valheellista sosiaalisuutta ja jankuttaa kulttuuri-ihmisten typeryyttä ja erityisesti illallisten odotetun näyttelijävieraan typeryyttä. Toisaalta hän syyllistää itseään osana tätä sosiaalista valhetta.

Kansiteksti kertoo henkilöiden olevan tunnistettavia 1980-luvun wieniläisiä. Ja sen verran hurjaa tämän laiskanlinnassa istuvan misantroopin myrkynkeitto on, että kirjailija sai siitä kunnianloukkaussyytteen. Ilman muuta jääkin kiinnostamaan, millainen ihminen tämän tekstin takana on, ja siitä suomentaja kertoo jälkisanoissaan. Thomas Bernhard, joka on Itävallan ja koko saksalaisalueen tunnustetuimpia moderneja kirjailijoita, oli lahjakas, pessimistinen ja yhteiskunnallisesti äärikriittinen.

Takakannen maininta romaanin rinnastumisesta musiikkiteokseen ohjasi lukemistani ja lisäsi tekstin kiinnostavuutta. Lukiessa todella saattoi kuulla päässään laiskanlinnasta nousevan rondorullauksen, joka toistoisena ja rytmisenä porautui kierros kierrokselta syvemmälle teemaan ja johon lyömäsoittimet iskivät kursivoituja fraaseja. Puuttui vain pausseja! Koko kirja on samaa marginaalista marginaaliin ulottuvaa tekstikappaletta. Ensi vilkaisulla ajattelin, ettei tätä jaksa montakaan sivua. Sitten luin koko kirjan yhteen soittoon.

Avainsanat: ironia, kuolema, sivistyneistö, taidemaailma, teatteri, Wien

Minäkertoja Netotška kuvaa tarinan ensimmäisessä jaksossa lapsuuttaan. Vaatimattomat olot muuttuisivat jonain päivänä taiteilijaisäpuolen lupailemaksi paremmaksi elämäksi. Tapaamme vallan ”nykyaikaisen” perheen: alkoholisti-narsisti-isän, masentuneen äidin ja vanhemmilleen aina ja kaikessa lojaalin lapsen.

Netotška jää pian orvoksi ja pelastetaan kadulta varakkaan ruhtinaan perheeseen ja kotiopetukseen (joka kuvataan pedagogisesti varsin edistykselliseksi). Keskeistä on ruhtinaan tyttären Katjan ja Netotškan ystävyys, joka varovasti syntyy yli luokka- ja luonne-erojen ja saa varhaisnuoruuden eroottisiakin piirteitä.

Kolmannessa jaksossa arasta ja alemmuudentuntoisesta tytöstä kasvaa itsetuntoinen ja oikeamielinen nuori nainen. Netotška on jälleen uudessa perheessä ja katselee pariskunnan suhdetta tarkoin silmin. Hän tulee löytäneeksi kirjeen, joka paljastaa menneitä saloja ja avaa melkoisen draaman.

Tässä Dostojevskin varhaisessa romaanissa on taatusti avoin loppu. Kirjailija suunnitteli siitä laajaa, kuusiosaista teosta. Kolme osaa ilmestyivät lopulta lehtinovelleina, mutta kirjoitustyö keskeytyi, kun poliittiseen ryhmään kuulunut kirjailija pidätettiin ja tuomittiin kuolemaan. Teloituslavalla hänet armahdettiin (teloitusvalmistelut pappeineen kaikkineen osoittautuivat makaaberiksi lavastukseksi) ja lähetettiin Siperiaan. Kirjailija työsti vielä tätäkin teosta, mutta ei suunniteltuun laajuuteen.

Keskeneräisenäkin teos on edustava ja kiinnostava näyte Dostojevskin tuotannosta. Kirjailijan pienet ihmiset ja suuret teemat löytyvät oitis: köyhät, kärsivät, sairaat ja kohtauksissaan kirkkaasti näkevät ihmiset kantavat omaa tai sijaiskärsivät toisten syyllisyyttä ja jalostuvat anteeksiannon kautta. Kun sentimentaalisen kielen alituiseen suutelevine ja kyynelehtivine henkilöineen ei anna hämätä, löytää teoksesta moniulotteista ja syvällisesti tutkittua ihmiskuvausta.

Avainsanat: 1800-luku, kasvukertomukset, klassikot, lapsuus, perhe, Pietari, salaisuudet

Jo lukiessani Vastahankaan kiinnitin huomion suomentaja Nylénin taitoihin, eikä sanansuoltajan oma teksti jää huonommaksi. Nämä esseet virkistävät kuin kylmä suihku niskaan. Alussa - koska en ollut lukenut lähtötekstejä, joita Nylén hutki - olin käydä hentomieliseksi hutkittavia kohtaan. Onneksi kohta totesin, että tässä ei sika vie narua vaan naru sikaa. Teksti on ensisijaista, Nylén tulee perässä. Mutta kyllä hänellä asiaakin on.

Esseiden aiheita ovat veganismi, feminismi, dandyismi, popmusiikki, linkolismi... Yksi kiinnostava epiteetti on ekofeminismi, huomion kohdistaminen naisen alistamisen ja luonnon / eläinten väärinkäytön yhtäläisyyksiin. Vegaanina kirjoittaja sättii luonnollisesti lihaanit, mutta sen lisäksi yhdistää lihan syönnin ja naisen raiskaamisen konkreettisellakin tasolla. Feminismissään Nylén menee niin sanoakseni syvälle. Hän moittii miesten näkevän naisen tietyiksi ruumiinosiksi ”paloiteltuna” tuijottelun ja tutkimisen kohteena. Ja miehen orgasmillakaan ei ole mitään tekemistä naisen kanssa, se vain on miehelle merkki, jota ilman hän ei älyäisi lopettaa.

Nuo valitut pisarat Nylénin katkerasta kalkista esseissä Johdatus lihan sukupuolipolitiikkaan ja Miehen kritiikki olivat yritystäni provosoida porukkaa lukemaan tämä kirja. Kirja on erinomainen provokaatio ja erinomainen kirja. Itse pidin mm. esseistä Katkera oppositio ja Ärsyttäviä rivejä kirjoittamisesta. Esseekokoelma ei ole vain suupaltin Korson kasvatin viisastelua ja hulluttelua. Se on oikeasti niin viisasta, että yksittäisiä lauseita siivilöimällä ja väljästi latomalla siitä saisi ainakin kolme aforismikokoelmaa.

”Tavallisesti jo ajatus toisten loukkaantumisesta riittää lisäämään toisten onnellisuutta.” Näissä merkeissä: lukemiin!

Avainsanat: dandyismi, ekofeminismi, esseet, naiskuvat, taide

Romaanissa, tai mikä lie, on juonta vain kehykseksi. Jean des Esseintes on ranskalaisen aatelissuvun viimeinen vihanta. Paetakseen kanssaihmisten "typeryyden vedenpaisumusta" hän ostaa syrjäisen talon ja alkaa sisustaa sitä.

des Esseintes keskittyy oleelliseen ja kerää ympärilleen vain arvostamiaan hengentuotteita ja muita olioita seuloen suorasukaisesti jyvät akanoista. Kansansa kulttuuriset kaapinpäällykset hän pistää haisemaan niin että lukijaa hirvittää.

Siinä sivussa hän rakentaa alkoholijuomista urut, joista juomalla voi nauttia vaikkapa "Tuiki, tuiki, tähtösen", ja muistelee, miten opetti nuorta poikaa ryöstömurhaajaksi.

Kieli on aivan loistavaa. Vääntyilevä virke on usein pakko lukea kahteen kertaan ihan vain nautinnoksi. Hyperbolisessa juoksutuksessa naiskauneus vertautuu veturien suloihin ja kasvihuoneiden kukkaloisto kuppatautiin.

Kirja on dekadenssin malliteos, mutta siinä on myös valtava määrä kulttuurihistoriallista tietoa. Minulle rahvaanlukijallekin teos avautui mainiosti suomentaja Antti Nylénin valaisevan esipuheen sekä laajan (82 sivua pienellä) viite- ja selitysosan ansiosta.

Huysmans toimi koko työikänsä sisäministeriön virkamiehenä. Sen ohessa hän kirjoitti useita teoksia sekä kulttuurikritiikkejä. Vastahankaan sijoittuu aikaan, jolloin naturalismi taiteissa oli tekemässä luonnollista kuolemaa, ja osaltaan vauhditti sitä. Oscar Wilde muuten pani kirjan säväyttämään nuorta Dorian Grayta. Minä taas ottaisin sen autiolle saarelle.

Avainsanat: 1800-luku, dandyismi, dekadenssi, klassikot, sivistyneistö, taide, ulkopuolisuus

Irlantilainen Hegartyn perhekunta kokoontuu jättämään hyvästit itsemurhan tehneelle luuseripoika Liamille. Minäkertoja on 39-vuotias Veronica, jolle Liam-veli on ollut läheisin perheen alkuaan 12-päisestä sisarusparvesta. Veronican suru ja viha saavat hänet vetäytymään rakkaistaan, kunnes hän pystyy tulkitsemaan perheensä historiaa.

Perheenjäsenen itsemurha käynnistää läheisissä varmasti juuri sen kaltaisia prosesseja, joita Enright kirjassaan kuvaa. Taitavasti hän siirtää prosessin kokemisen myös lukijalle. Minulle tuli usein mielikuva, että katselen piirtämistä tässä ja nyt - viivat ovat epävarmoja ja kuva muuttaa jatkuvasti muotoaan, kunnes kaikki tarkentuu. Lopulta Veronica ja lukija näkevät sen, mikä on ollut olemassa koko ajan.

Enrightin syklinen kerrontatapa tukee teoksen muistamisen, torjunnan ja tulkinnan teemaa hienolla tavalla. Kirjailija ei kerro tarinaa oitis totuutena, vaan panee Veronican epäilemään, tapailemaan, kieltämään ja korjailemaan. Muistojen keräily on autenttisen näköistä. Pidin myös Enrightin tyylistä heti ensi sivuilla. Kieli on paikoin ronskia ja vertaukset groteskeja, mutta teksti on nautittavaa, älykästä ja lyyrisesti hallittua, ja siitä kuultaa lämmin ihmiskuva. Viime aikojen parhaita löytöjäni.

Avainsanat: kuolema, muistot, perhe, psykologiset romaanit, salaisuudet, sisarukset, suru

Tässä teoksessa ei ole kunnon juonta, ei kunnon päähenkilöä eikä kunnon näkökulmaa. Tuo kaikki kunnon lainausmerkeissä. Tämä on upea teos! Kirja kertoo Jaakobista ”huoneessaan” eli häntä ympäröivien tapahtumien ja henkilöiden kautta. Kömpelö ja hiukan sulkeutunut Jaakob on omalla tavallaan viehättävä, kiinnostava persoona. Lukija seuraa häntä 1800-luvun lopusta, lapsuuden kesärannoilta, nuoruuden rientoihin ja rakastumisiin, opintoihin ja kirjallisiin elämyksiin sekä matkalle Välimerenmaihin. Kirjan lopussa Jaakob on päätynyt rintamalle.

Tämä Virginia Woolfin kolmas teos oli merkkipaalu hänen urallaan ja modernismin historiassa. Woolf löysi tässä leimallisen kirjailijanäänensä, tajunnanvirtaisen havainnoivan ja assosioivan kerronnan, ja tärkeät teemansa identiteetistä, muistamisesta ja näkemisen subjektiivisuudesta.

Kieli on nautittavaa, kirkasta ja kaunista, sitä voi lukea kaikilla aisteilla. Henkilöt ja ajankuva piirtyvät limittyvinä välähdyksinä ja staccatodialogina. Omarytminen teksti maalailee välillä raukein siveltimenvedoin, välillä Woolfin kynä on pelkkää terää. Toisella lukemisella moni asia sai lisää merkityksiä. Sodanvastaisuus jäi tärkeäksi jälkikuvaksi. ”Lukijan on itse otettava kaikesta selvä”, Woolf on sanonut kirjailijanlaadustaan. Suomentaja Kirsti Simonsuuren esipuhe auttaa. Ja Simonsuuren käännös kuulostaa woolfimmalta kuin muiden kääntäjien, joiden vuoksi olen aiemmin lukenut Woolfia mieluummin englanniksi.

Avainsanat: aikakausiromaanit, Englanti, ensimmäinen maailmansota, klassikot, nuoruus, psykologiset romaanit, sivistyneistö

Kirjan kertojahenkilö Miša on 30-vuotias vuoristojuutalainen Absurdistanista, entisestä neuvostotasavallasta. Hän on opiskellut USA:ssa, ja sinne häneltä on jäänyt tissibaarista isketty Rouenna, kun hän on käymässä Venäjällä. Paluu USA:han tyssää, sillä Mišan isä on tappanut oklahomalaisen liikemiehen, eikä poika saa matkustuslupaa. Kun sitten isä tapetaan, Mišalle jää tämän Venäjän 1238. rikkaimman miehen rahat. Niillä voi hankkia väärän passin, ja Miša lähtee saamansa vinkin perään Absurdistaniin. Siellä hän joutuu kahden uskonsotaa käyvän kansanosan, sevojen ja svanïen, sotatoimien keskelle, mutta isukkinsa maineen vuoksi myös vallanpitäjien kiinnostuksen kohteeksi. Miša valitsee puolensa - häntähän koiraa heiluttaa – ja pääsee maan monikulttuurisuusasiainministeriksi.

Kirja on täynnä poliittista, taloudellista, seksististä ja sovinistista kökköhuumoria. Shteyngart on räävitön hauskanpitäjä räimiessään sekä venäläisyyttä, amerikkalaisuutta että juutalaisuutta (hän itse muuten edustaa kaikkia näitä) ja kaikkea muuta mahdollista kirjaimellisesti a:sta ö:hön, analyyttisestä terapiasta öljyyn. Holokaustikin tuotteistetaan laajaksi projektiksi, jonka yksityiskohdista tulee melkein saako tälle edes nauraa -olo. Onneksi kirjailija on selvästi älykäs ja yleissivistynyt tyyppi. Klassisen briljeeraamisen sijasta hän käyttää viittauksia ja vertauksia, jotka ovat tästä päivästä – mutta asiayhteyteensä usein huvittavasti tuulesta temmattuja.

Riemastuttavaa kesälukemista sille, joka ei pode neukkunostalgiaa, nationalismia eikä minkään suunnan uskonnollista fundamentalismia. Tosin, Mišan sanoin, ”joutuessamme vastatusten irrationaalisten asioiden kanssa meidän ei tule nauraa, silloinkaan kun nauru olisi täysin paikallaan.”

Avainsanat: absurdi, ironia, juutalaiset, korruptio, musta huumori, satiiri, sota, Venäjä, Yhdysvallat, yhteiskunta

Kahdentoista novellin kokoelmasta osa on aiemmin julkaistuja mm. sci-fi- ja fantasiajulkaisuissa, osa on uusia. Kaikki eivät ole spekulatiivista fiktiota. Yhteistä kaikille on notkea sanankäyttö ja ovelat juonenkäänteet.

Antologian ensimmäisen, "Eilinen"-osan novellissa Huomiseen, Erzbeth! ollaan reaalimaailmassa ja hyvin konkreettiseksi luodussa sodan ja pakenemisen tunnelmassa. Tarina on kokoelman vakavimpia. Ihme-novellissa liikemies pyhiinvaeltaa joulun syntysijoille ja tilittää marmattaen matkan vaivoja. Polveileva, muodollisuutta uhkuva lauseilu kuvaa herkullisesti matkamiehen sieluntilaa. Ääriviivattomasta kehkeytyy kauhutarina, sieltähän hahmottuu Viiltäjä-Jack.

"Tänään"-osan Kaatomestareissa maa on veden vallassa, vesi kun ei juokse ylämäkeen jääräpäisimmänkään isännän pihasta. Novelli on huumorin tyylinäyte. Novellissa Kirjailija joka ei koskaan julkaissut mitään Koskinen nauraa kollegalleen mutta viimeksi ja parhaiten kirjallisuustutkijalle. Novellissa Paholainen, jossa nimihenkilö saapuu Matin ja Liisan tupaan perheriitaa lietsomaan, mennään fantasian puolelle. Vai liekö tuo arkirealismia, Piru kaikkitietävänä kertojana?

"Huomenna"-novellit ovat tulevaisuusfantasioita. Paimentamisen sietämätön keveys on dystopia, jonka rappeutuvassa maisemassa heikot ja epävakaat tapaukset poistetaan yhteisöstä. Muissa tämän osan novelleissa on huumoria, ainakin hirtehistä. Sydänystävässä tekniikka ottaa vallan käyttäjästään... vai sittenkin toisin päin? Lehmän paluu on monitahoista parodiaa. Avaruudesta palaavaa Pyhää Lehmää palvotaan papillisin menoin, ja lehmä lähinnä paskantaa. Uneton vankilassa kuvaa tylyn panopticonin ja kohtalokkaan väärinkäsityksen.

Hyvä idea koota samoihin kansiin jo julkaistujakin novelleja, jotta ne saavat lisää ja erilaista lukijakuntaa kuin lehdissä. Kannattaa lukea - jos et pidä yhdestä, pidät varmasti monesta.

Avainsanat: fantasia, novellit, science fiction