Simo : kaikki arvostelut

Valtakunnan salaisuus (1959) on Mika Waltarin tulkinta evankeliumeista, kirjemuotoon puettu kertomus kristinuskon synnystä. Kertoja, nuorehko roomalainen ylimys Markus Mezentius Manilianus, on aistinautintoihin kyllästyessään paneutunut eri uskontojen pyhiin kirjoituksiin. Ilmestyksenomainen päähänpisto panee hänet matkustamaan Jerusalemiin, jonne hän saapuu juuri ajoissa todistamaan ristiinnaulitun Jeesuksen kuolemaa.

Ennustusten mainitseman “juutalaisten kuninkaan” kohtalo alkaa askarruttaa Markusta, etenkin kun hän saa omin silmin nähdä siihen kytkeytyvät oudot ilmiöt: taivaan pimenemisen, maan järähdykset, tyhjentyneen haudan käärinliinoineen. Hän mielisi kuulla lisää Jeesuksen julistamasta valtakunnasta, mutta pelokkaat opetuslapset ovat vetäytyneet maan alle ja karsastavat eritoten roomalaisen miehitysvallan edustajaa.

Kirja on avoimen uskonnollinen, mutta opinkappaleiden tuputtamisen sijasta se keskittyy kuvaamaan ihmisten hämmennystä, kun vanhat säännöt ja odotukset murenevat. Roomalainen kertojahahmo avaa eloisia ja humoristisiakin näkökulmia monikulttuuriseen juutalaismaahan ja raamatullisiin tapahtumiin. Jeesuksesta muodostuva kuva on perinteisen seesteinen, mutta muuten henkilöissä on rosojakin. Miesvaltaisen kulttuurin varjosta naiset, etenkin Magdalan Maria sekä Pontius Pilatuksen vaimo, nousevat apostoleita keskeisemmiksi.

Arvomaailmojen törmäys Valtakunnan salaisuudessa on kuin toisintoa Sinuhesta (jossa kristilliset aatteet tosin oli puettu farao Ekhnatonin opiksi). Sinuhen tapaan myös Markus Mezentius on saamaton pohdiskelija, joka ehkä tiedostamattaankin vieroksuu elämän raadollisuutta mutta ei oikein osaa tehdä mitään asioiden muuttamiseksi. Uskonkysymyksiä hän tarkastelee viehättyneenä mutta samalla epäillen: hän tahtoo uskoa olevansa todistamassa uuden maailmanjärjestyksen syntyä, vaikka se ei käy järkeen.

Itsenäisessä jatko-osassa Ihmiskunnan viholliset raamatullisten viittausten osuus pienenee päähuomion kiinnittyessä keisarillisen Rooman kuohuntaan.

Avainsanat: antiikki, evankeliumi, Jeesus, juutalaiset, kristinusko, Magdalan Maria, uskonto

Novellikokoelma Kristalliruusu (1991) edustaa perinteikästä, tieteen kansantajuistamiseen perustuvaa tieteiskirjallisuutta. Parhaimmillaanhan tässä lajityypissä tiukka järkeily yhdistyy mielikuvituksen lentoon, mutta usein ihmiskuvaus jää heiveröiseksi. Risto Isomäen vahvuutena on tiedetoimittajan avara asiantuntemus, leimallisimpana heikkoutena taas tönköt vuoropuhelut.

Kokoelman alkupuoli tarjoaa jokusen kiintoisan ajatusleikin, joista ei kuitenkaan tahdo iloa irrota. “Etsintä” on turistimatka alitajunnan viidakoihin: psykologisoiva rautalankaväkkyrä, johon on liimattu hyppysellinen unitutkimuksellista tieteiskimalletta. “Komeetta” yrittää suurellisesti nivoa luonnonkansojen myyttejä avaruusseikkailuun, mutta nääntyy taakkansa alle. “Viimeinen tehtävä” saarnaa ekotuhoa ja vastuuta tulevien sukupolvien kohtalosta, mutta vanhojen virheiden märehtimisestä ei tarinallista jännitettä synny. Niminovelli “Kristalliruusu” malttaa jättää maailmanparantamisen vähemmälle suuntautuessaan kvanttifysiikan arvoituksiin, mutta silti kertomus ei ota puhjetakseen kukkaan.

Muutos on melkoinen, kun “Maailmankaikkeuden ympäri 80 vuodessa” ampaisee avaruusmatkalle Einsteinin kunniaksi: katkonaisten päiväkirjamerkintöjen tiiviisti tahdittama kertomus avaa (ainakin näin asiantuntemattomalle lukijalle) huikeita näköaloja suhteellisuusteoriaan. “Puu”-novellissa möyritään maanläheisemmin vieraan planeetan oudon eliöstön seassa, mutta juoni on – kierrätysaineksistaan huolimatta (tai niiden ansiosta?) – mukavan seikkailullinen. Päätösnovelli “Xanadu-kuutio” hiljentyy taas kvanttifysiikan parissa ja punoo tarinaa tuntemattoman kulttuurin jälkeensä jättämästä avaruusrakennelmasta. Se on kokoelman novelleista ehkä täyteläisin hahmotellessaan pääajatuksensa taustaksi myös muita, itsessäänkin kiehtovia kehityskulkuja.

Erityisesti kokoelman alkunovelleja työstettäessä kustannustoimittaja olisi saanut olla jämäkämpi, mutta on hauskaa, että Suomen pienissä tieteisympyröissä on tilaa myös kovalle scifille.

Avainsanat: avaruusmatkailu, ekologia, novellit, science fiction, tieteen yleistajuistaminen

Ryöstetty pyhimys (1995) on jännitystarina 1300-luvun kynnykseltä. Kristinusko on istutettu Suomeen, mutta syrjäseuduilla vanhat jumalat ovat yhä vahvoja. Kruunun keskittyessä sotimaan Novgorodia vastaan kirkko hallitsee Turkua omien nihtiensä turvin. Kauppa taas on saksojen käsissä.

Kun paavi julistaa piispa Henrik -vainajan pyhäksi, odotetaan pyhiinvaeltajien vilkastuttavan kauppaa niin, että Turusta kasvaisi oikea kaupunki. Mutta moni hamuaa pyhimyksen luita itselleen, sillä Euroopassa niistä saisi hyvän hinnan.

Juonitteluun sotkeutuu suomalainen kaupinalku Nicholas Grisefoth, joka on saanut liikanimensä epämuodostuneesta, siansorkkaa muistuttavasta jalastaan. Niilo ei jumalista ja legendoista perusta, mutta tavaran arvon hän ymmärtää. Asemiehekseen hän saa hulivilin saksalaisen musikantin Detmarin.

Osoittelevasti päähenkilö on nimetty kauppiaiden suojeluspyhimyksen mukaan. Hänen lemmikkikorppinsa, syöpäläisiä välipalakseen noukkiva Bonifatius, taas on paavin kaima. Pikkunokkelaa nimistöä täydentää Niilon kasvatusäiti Jomala-Freija kuin pyrkien kiteyttämään aikakauden jumalten ja kielten kirjoa.

Ruusuvuoren lyhyistä, suoraviivaisista virkkeistä ja haparoivasta vapaasta pilkutuksesta ei synny vanhan kielen vaikutelmaa. “Ajanmukaista” kieltä saavat edustaa sinne tänne ripotellut vanhanaikaiset sanat, pari kiemuraista kirjettä ja muutama kalevalainen runo.

Hupaisaa on, että Detmarin “onnahtelevalla kansankielellä” sepittämä pilkkalaulu yhtenään rikkoo kalevalamittaa, kun taas suomalaishahmojen runoissa on kaikkiaan vain yksi poikkeama. Lieneekö epäsuhta harkittu vai puolivahinko? Suomalaisten säkeet näyttäisivät poimitun Kalevalasta tai vanhoista loitsuista, jotka jo luonnostaan ovat ehtaa kalevalamittaa, Detmarin runo taas lienee kirjailijan oma luomus.

Ryöstetty pyhimys punoo kansanperinteellä ryyditetystä historiasta nykyaikaisen seikkailun. Hauskimmillaan se on vertauttaessaan laskelmoivat kristityt mutkattoman itsekkäisiin pakanoihin: tästä risteymästähän syntyi se, mitä nykyään pidämme suomalaisuutena.

Avainsanat: Henrik-piispa, historia, juonittelu, keskiaika, seikkailut, Suomi

Kun veljeni tavasi kädessä pitelemäni kirjan kannesta sanat “kolmimasto” ja “tulevaisuus”, hän arveli minun olevan perehtymässä matkaviestinnän uusiin kehityssuuntiin. Tietotekniikan läpitunkemassa maailmassahan “masto” yhdistyy heti sähköiseen viestintään.

Kolmimasto “Tulevaisuus” (Tremasteren “Fremtiden”, 1872) ei kuitenkaan ole mikään sanasokean insinöörin kyhäelmä, vaan nimi viittaa “Tulevaisuus”-nimiseen purjelaivaan. Kertomus käynnistyy – ilmeisen vertauskuvallisesti – “Tulevaisuuden” haaksirikosta.

Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun Pohjois-Norjaan, Ruijaan, jossa norjalaiset, lappalaiset ja suomalaiset (eli kveenit) elävät toistensa naapureina kalastellen, paimennellen ja kauppaa käyden. Pikku romaanin kerronta on viipyilevää ja rönsyilee moneen suuntaan. Näyttämölle marssitetaan aina vain uusia henkilöitä, joiden asema ja merkitys tarinassa ei heti ota hahmottuakseen. Taidokkaasti kirjailija kuitenkin vähä vähältä punoo langanpäät yhteen värikkääksi, vanhanaikaiseen tapaan ihannoiduksi kansankuvaukseksi.

Juhani Siljon käännöksessä (vuodelta 1920) hieman häiritsevät alkukieltä heijasteleva käänteinen sanajärjestys ja “mikä”-pronominin norminvastainen käyttö. Lukemassani laitoksessa (Kirja-Vanan Elämää Pohjolassa -sarjaa) oli lisäksi kiusallisen paljon painovirheitä.

Kiinnostava on kääntäjän tapa suomalaistaa erisnimiä – nykysuomentajathan eivät juuri tohdi ruveta erisnimiä muuttelemaan. Alkukielinen nimistö toki tuo käännökseen paikallisväriä, mutta on suomalaistamisessakin puolensa: vuonomaisemissa ahertavat “Jannet” ja “Martit” saavat kertomuksen maistumaan kotoisalta. Jostain syystä suomentaja ei kuitenkaan pidä linjaansa johdonmukaisena; esimerkiksi Janne Sakarinpojan poikaa ei nimetäkään Jannenpojaksi, vaan hänestä tulee Martti Jansen.

Kolmimasto “Tulevaisuus” on kelpo vaihtoehto, kun tekee mieli poiketa mediavirran vuolteesta suvantopaikkaan. Samalla voi vaikkapa lujittaa uskoa siihen, etteivät digiviestinnän pohjakosketukset lopulta maailmaa upota.

Avainsanat: 1800-luku, kansankuvaukset, Norja

Varkaiden maailma (Thieves’ World, 1979) kuvaa näennäiskeskiaikaista kaupunkia, varkaiden ja kurkunleikkaajien pesää nimeltä Turvapaikka.

Kirjassa on kahdeksan miekka ja magia -novellia kahdeksalta fantasiakirjailijalta. Kokoelman toimittaneen Robert Asprinin lisäksi mukana ovat Lynn Abbey, Poul Anderson, Marion Zimmer Bradley, John Brunner, Joe Haldeman, Andrew J. Offutt ja Christine DeWees.

Erikoista Varkaiden maailmassa on, että kirjoittajat ovat sijoittaneet tarinansa yhteiseen, jaettuun ympäristöön ja antaneet muille luvan lainata hahmojaankin. Näin yhden tarinan päähenkilö saattaa vilahtaa toisen tarinan sivuhenkilönä, mikä lisää kokonaisuuden moniäänisyyttä.

Mutta huolimatta muutamasta värikkäästä henkilöhahmosta (mehukkaimpana velho Enas Yorl, jonka ylle langetettu kirous panee hänet muuttamaan jatkuvasti muotoaan) novellit tuppaavat jäämään hengettömiksi. Välillä sorrutaan pikkunäppäryyteen.

Loppua kohden kokoelma terästäytyy. Joe Haldemanin Veriveljet on tinkimättömän raadollinen ja käänteissään äkkinäinen kuvaus huumekauppiaan päivästä. Christine DeWeesin Myrtis taas tutkailee kepeästi ilotalon emännän elämää ja arvoja. Sokerina pohjalla Marion Zimmer Bradleyn Sinisen tähden salaisuus kertoo runollisesti, kuinka maagi Lythande joutuu perin epätavalliseen kamppailuun suojellakseen salaisuutta, johon hänen mahtinsa on sidottu.

Kirja päättyy toimittaja Asprinin selostukseen Varkaiden maailman synnystä. Leikillistä itsesääliä huokuva vuodatus tarjoaa kurkistuksen amerikkalaisten ammattifantastien arkeen: maineen varjopuolena on ainainen kiire, jolta ei tahdo jäädä aikaa uusien ideoiden kypsyttelyyn. Ihmekös sitten, että valtaosa nykyfantasiasta on silkkaa roskaa, kun tekstejä suolletaan liukuhihnalta.

Kirjan jälkisivuilla mainostetaan myös jatko-osaa, jota ei koskaan suomeksi julkaistu. Eipä tuo suuri menetys liene, mutta kyllä parin hahmon kohtaloista voisi lukea enemmänkin.

Kokoelma kelvannee kevyeksi välipalaksi (anti)sankarifantasian ystäville.

Avainsanat: fantasia, fantasiamaailmat, magia, miekkailu, novellit

Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitoksessa tehtiin kevättalvella 2003 näytelmäsovitus, jossa Minna Canthin Anna Liisaan sekoittui pisaroita Federico García Lorcan Veren häistä. Virkeä tulkinta innosti minut tarttumaan esityksen pohjateksteihinkin.

Anna Liisan tavoin Veren häät (Bodas de sangre, 1933) kertoo aviohankkeesta, jota morsiamen menneisyys palaa mutkistamaan. Veren häissä avainhenkilö ei kuitenkaan ole morsian, vaan tämän vanha lemmitty Leonardo. Silti naisnäkökulma nousee hallitsevaksi, kiitos monipuolisten naisroolien.

Henkilökuvaus ei ole aivan yhtä hienovireistä kuin Anna Liisassa, mutta tunteet sitä väkevämpiä. Rakkaus, kunnia ja häpeä leimuavat espanjalaisittain, ja pohjalla muhivat vanhat sukuvihat. Eritoten näytelmän runomittaan yltyvät huippukohdat ovat komeita.

Veren häät on suomeksi julkaistu yhteisniteessä parin muun näytelmän kanssa. Näistä Don Cristóbal (Retablillo de don Cristóbal, 1931) hypähtää aivan toisenlaisiin tunnelmiin, vaikka naimapuuhissa siinäkin häärätään. Pieni nukkeilveily piirtää tarkoituksellisen karkein vedoin kuvaelman ihmisten raadollisuudesta. Samalla ivataan sivistyneistön pyrkimystä kansankulttuurin ylevöittämiseen.

Valikoiman päättävä Bernarda Alban talo (La casa de Bernarda Alba, 1936), “näytelmä espanjalaiskylien naisista”, tekee tunnelmistossa taas täyskäännöksen. Leskeksi jäänyt Bernarda on kopea matriarkka, joka tahtoo pitää perheensä julkisivun tahrattomana ja tyttäret lukkojen takana. Tyttäret näyttävätkin järjestään jäävän vanhoiksipiioiksi. Osa on jo alistunut kohtaloonsa, mutta toiset haaveilevat vielä vapautuvansa miehelään.

Näytelmässä nähdään pelkästään naisia, ja miehet hahmottuvat vain heidän puheissaan – jykevinä, pelottavina, haluttavina. Eristäytyvässä talossa elävien naisten keskinäisiä välejä myrkyttävät kauna ja kateus.

Tässä valikoimassa García Lorca suomii ärhäkkäästi kaksinaismoraalia ja ahdasta sukuylpeyttä, muttei sorru julistamaan tai osoittelemaan. Realistiseen kansankuvaukseen sekoittuu myös runollista symbolismia.

Avainsanat: äitisuhde, Espanja, naiskuvat, näytelmät, rakkaus, sukuylpeys

Mikä tekee tekstistä myyttisen?

Kerran lasna ollessain istuin vanhan mustavalkotelkkarimme ääressä, kun juhlavin sanankääntein kuulutettiin alkavaksi elokuvasovitus Minna Canthin näytelmästä Anna Liisa. Mistä lie mieleeni johtunut, mutta käännyin kysymään isältä, onko kyse jostain lastenohjelmasta. Isä hymähti ja pudisti päätään: “No ei Anna Liisaa sentään ihan lastenohjelmaksi voi sanoa.”

Itse elokuvasta en muista juuri mitään enkä ole varma, aloinko edes seurata sitä. Isän vastaus jäi kuitenkin kaihertamaan mieltäni. Jotenkin Anna Liisa kasvoi edustamaan aikuisten maailman pimeää puolta, salaisuutta, josta ei pidä puhua mutta jota ei voi unohtaakaan.

Varttuessani jouduin täydentämään Canthin tuntemustani, mutta ensikosketustani Anna Liisaan en tullut syventäneeksi. Ylipäätään realismi ei tyylisuuntana minua puhutellut, ja Työmiehen vaimo tai Kauppa-Lopo saivat Canthin vaikuttamaan enemmän suffragettijulistajalta kuin kaunokirjailijalta. Anna Liisan arvoitus olikin päässyt pahasti pölyyntymään, kun yllättävä risteytys Federico García Lorcan Veren häihin käynnisti pölynimurin.

Anna Liisan (1895) nimihenkilö on kuuliaisiinsa valmistautuva hyvämaineinen talontytär, jota piinaa muutaman vuoden takainen salattu synti: hän on tappanut aviottomana syntyneen vauvansa. Näytelmän lukijalle (tai katsojalle) rikos selviää pian, ja päähuomion vie Anna Liisan pyristely paljastumisuhan ja tunnontuskien pihdeissä.

Canth ei osoittele ketään sormella, vaan kuvaa jäyhän talonpoikaisyhteisön ihmisiä vivahteikkaasti hyveineen ja heikkouksineen. Vuorosanojen vanhanaikainen kieli tarjoaa riemastuttavia löytöjä: “Mitäs hän vöhnii joutavia!”

Näytelmän aihe ei ole juuri vanhentunut. Nykyään puhuttaisiin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja naisen tuskailusta madonnan ja huoran roolien ristitulessa, mutta ongelmistot olivat hyvinkin tuttuja jo vuosisata sitten.

Rakkaus ja himo, syntymä ja kuolema, oikea ja väärä – johan siinä ovat kunnon myytinkin ainekset kasassa.

Avainsanat: 1800-luku, äitiys, moraali, naiskuvat, näytelmät

Taannoin jotkut filosofian opiskelijat leukailivat, ettei filosofiksi suinkaan tulla opiskelemalla filosofiaa. He arvelivat koulutusohjelmien tuottavan pelkkiä “filosofologeja”: oppineita, jotka tuntevat suurten ajattelijoiden aivoitukset mutteivät osaa omaehtoisesti setviä olemassaolon peruskysymyksiä.

Sofian maailma (Sofies verden, 1991) on alaotsikkonsa mukaan “romaani filosofian historiasta”. Se kertoo norjalaisesta teinitytöstä, joka alkaa saada nimettömiä kirjeitä: “Kuka sinä olet? Mistä maailma on peräisin?” Salaperäinen opettaja on päättänyt tarjota Sofialle yksityiskurssin tytön nimikkotieteestä, ja edetessään kurssi saa yhä arvoituksellisempia piirteitä.

Hatara alkuasetelma ei peitä sitä, että Sofian maailma ei ole puhdas romaani. Pääosin teos koostuu kaunokirjalliseen kehykseen istutetuista oppi- ja aatehistoriallisista esitelmistä. Tietokirja-ulottuvuutta tukee asia- ja henkilöhakemisto.

Kirjan motto on lainattu Goetheltä: “Se, joka ei osaa tehdä tiliä viimeksi kuluneista 3000 vuodesta, elää vain kädestä suuhun.” Kunnianhimoisesti kirja käy läpi länsimaisen ajattelun kehitystä antiikin luonnonfilosofeista 1900-luvun eksistentialisteihin. Aihepiirin laajuus pakottaa toki valikoimaan, ja esiteltävien filosofien teorioista hahmotellaan vain pääpiirteet.

Opettajan esitelmöinti muuntuu usein vuoropuheluksi, kun Sofia tulkitsee kuulemaansa tai tivaa selvennystä. Sofian välihuomautukset luovat kuvaa tiedonjanoisesta ja itsenäistyvästä nuoresta, joka tohtii kyseenalaistaa ja kysyä “tyhmiä”.

Teos luottaa enemmän järkeilyyn kuin tunteiluun. Paljolti henkilöt jäävät paperinukeiksi – mikä toisaalta selittää Sofian viehtymistä teoretisointiin. Muutkin vikansa, kuten taipumuksensa osoitella ja julistaa, kirja ovelasti sulauttaa johdonmukaiseen kokonaisuuteen.

Sofian maailma ei ehkä ole hyvää kaunokirjallisuutta, mutta nykymaailmaisen lumetiedon keskellä kirjan yleissivistävä ja epäilemään usuttava painotus herättää myötämieltä. “Filosofologian” opettamisen ohessa teos koettaa heijastaa filosofisia kysymyksen­asetteluita myös itseensä – ja lukijaan.

Avainsanat: filosofia, historia, tietokirjallisuus, todellisuuden luonne

Joulukuun 8. päivän vastaisena yönä vuonna 1626 syntyy Tukholman kuninkaanlinnassa lapsi, josta on tuleva kuningatar Kristiina. Samana yönä pienessä torpassa Karjaalla tuntematon irtolaisnainen synnyttää kaksoset ja kuolee; lapset – poika ja tyttö – nimetään Bennuksi ja Hagariksi. Paikalle osunut tähtientutkija ennustaa tuon yön lapsille suuria mahdollisuuksia mutta myös suuria vaaroja.

Tähtien turvatit (1889) jäi Topeliuksen viimeiseksi romaaniksi. Itse hän kutsui sitä Välskärin kertomusten vastakirjaksi. Kuten Välskärien alkujaksossa, tapahtumia kehystää 30-vuotinen sota, mutta kun Välskäreissä kuvattiin Kustaa Aadolfin ja hakkapeliittain sankaritekoja sodan keskivaiheilla, Tähtien turvateissa uupuneet joukot kyntävät sodan viimeisiä taistelukenttiä. Poikamainen seikkailu on saanut väistyä, ja etenkin nuorena maailmalle karkaavan Bennun kokemuksista välittyy näkemys sodan raakuudesta ja turhuudesta.

Kirjan alaotsikkona on “ajan- ja luonteenkuvaus kuningatar Kristiinan ajoilta”. Sota jääkin enimmäkseen taustalle – ja Bennu henkilöhahmona ohueksi. Kertomus elää varsinaisen päähenkilön Hagarin sekä häneen peilautuvan Kristiinan kohtaloissa. Molemmat ovat älykkäitä ja kunnianhimoisia nuoria naisia, mutta heidän lähtökohtansa ovat kovin erilaiset. Köyhä orpotyttö ajautuu kuningattaren kirjastonhoitajaksi, ja kahden sukulaissielun kohdatessa epäsäätyinen toveruus sekoittuu kirpeään kilpailuun etevämmyydestä.

Läpi kirjan kulkee uskonnollis-filosofinen pohdiskelu. Uskonsodan savuissa kummittelee vertauskuvallisesti Ilmestyskirjan punainen ratsastaja, jota Jumalan nimissä harjoitettava tappaminen hymyilyttää. Juurettomina ja sopeutumattomina “tähtien turvatit” puolestaan pyrkivät irtautumaan uskontokuntien ahtaista opinkappaleista.

Tähtien turvatit on monitahoinen romaani, joka murtaa vakiintunutta kuvaa “topeliaanisuudesta”. Se tarkastelee alakuloisesti isoja yhteiskunnallisia ja ylikansallisia ongelmia, jotka ovat paljolti ajankohtaisia yhä. Siinä sivussa se tarjoaa kaunokirjallisen tulkinnan yhdestä Ruotsin historian arvoituksellisimmista ja kiistellyimmistä hallitsijoista.

Avainsanat: 1600-luku, 30-vuotinen sota, ajankuva, historia, Kristiina (Ruotsin kuningatar), naisen asema, Ruotsi, sodanvastaisuus, sopeutumattomuus, uskonnollinen filosofia, uskonto