Irving hämmästyttää jälleen: 40-luvulla ei ollut helppoa olla yksinhuoltajaäiti. Sairaanhoitaja nimeltään Jenny nyt vain ei halunnut miestä riesakseen ja siksi, (melkeinpä SPOILER!) köh, raiskaa (näkökulmasta riippuen) työpaikallaan lähes vihanneksena makaavan sotamiehen, joka viestii sitä nykyä heiluttamalla päätään ja ääntelemällä "garp".
Että tästä lähdetään. Ehkä jotain voi tuon perusteella myös päätellä Jennyn luonteesta. Hän nimeää yhden yön yksipuolisen suhteen tuloksen sotamies "Garpin" mukaan. Lopputeos sitten tarkastellaankin omintakeisen kasvatuksen tuloksia. Garpin äiti on kirjassa oikeastaan yhtä tärkeä, ellei tärkeämpikin kuin nimihenkilö itse. Onhan hän sentään vahvasti luonut Garpin maailman. Sivuhenkilöt ovat mahtavia: rehtorin psykopaattiset lapset ja jalkapallotähti Roberta... Ja tietenkin luvassa painia, saksaa ja Itävaltaa.
Jos olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan, olet jo menetetty. En halua sinun lukevan tätä kirjaa, jos näet Garpin Robin Williamsina... hyi olkoon! Muutenkin leffa oli kyllä ehtaa TosiJuustoa näyttelijöineen ja juonenoikaisuineen. Monisatasivuinen kirja ironisella otteellaan minuutteihin... Kirja on paljon parempi.
Avainsanat: äitisuhde, huumori, naisasialiike, rakkaus
2 kommenttia ↓
Hieman jäi hämäämään tuossa arvostelussa mainitut rehtorin psykoottiset lapset(?!). Ilmeisesti tällä on tarkoitettu Percyjen lapsia, jolloin rehtori ei liity asiaan millään tavalla.
Kirjahan oli kyllä vähintäänkin lukemisen arvoinen, mutta arvio kaipaisi pientä tarkennusta.
Kirjavinkin kirjoittamisesta on näemmä viisi vuotta (herramunvereni, niin kauan jo), kirjan varsinaisesta lukemisesta vielä enemmän. Tunnustan, että en muista. Asian voisi tosiaan vaikka tarkistaa, olisihan kirja jopa uudelleen lukemisen arvoinen. Kiitos huomiosta.
Vinkki on muutenkin "aikansa tuote". Nolostuttavaa, ja ihan pikkuisen hellyttävääkin.
Kommentoi