Avainsana: huumori

Tilaa itsellesi tuoreimmat tällä avainsanalla kuvaillut merkinnät

Perhe-elämä on perinteinen sarjakuvan aihe ja Baby Blues on tainnut olla ykkönen, mitä lapsiperheen elämää käsitteleviin sarjakuviin tulee. Tatun ja Patun tekijöiden perhesarja Himaset on sille vankka kilpailija, tarjoillen vähän suomalaisempaa näkökulmaa lapsiperhearkeen.

Himasten perheessä on isä, äiti ja kaksi tytärtä. Perhe-elämän onni ja autuus tulee stripeistä selväksi, mutta takakannen varoitus realistisista kohtauksista, jotka saattavat järkyttää lastenhankintaa suunnittelevia, on paikallaan. Lapsellinen ei voi kuin nauraa.

Sarjakuva on Havukaisen ja Toivosen tyyliin hyvin piirretty, joskin Tatua ja Patua rennommin ja vähemmällä näperryksellä. Hyvä näinkin. Käsikirjoitus on joka tapauksessa erinomainen. Toki asetelma on varsin perinteinen ja aiheet tuttuja, mutta Himaset on silti hyvää käyttösarjakuvaa lapsiperheellisille. Suosittelen lämpimästi, enkä lainkaan pahastuisi, jos Himasia julkaistaisiin jossain lukemassani lehdessä (sarjakuva ilmestyy Suomen Kuvalehdessä ja Ilta-Sanomissa).

“Ei, kyllä se on ihan kakkaa vaan.”

Avainsanat: arkielämä, huumori, lapset, perhe, sarjakuvat

“Mainonta ja markkinointi sekä politiikka, joka tätä nykyä läheisesti muistuttaa niitä, ovat tupaten täynnä niin kertakaikkista paskapuhetta, että sitä voisi useinkin käyttää eittämättömänä ja klassisena tyyppiesimerkkinä itse käsitteen sisällöstä.”

Princetonin yliopiston emeritusprofessori Harry G. Frankfurt, eräs maailman johtavista moraalifilosofeista, kirjoittaa nasevassa pikku pamfletissaan mukaansatempaavasti paskapuheen syvimmästä olemuksesta. Frankfurt ottaa esimerkkejä sanakirjoista ja kirjallisuudesta ja luokittelee ja jäsentelee taidokkaasti useita humpuukin ja valehtelun, sekä itse termin “bullshit” käyttötapoja ja tunnuspiirteitä. Analysoitavat tekstilähteet ovat arvovaltaisia: löytyy niin Wittgensteinia ja kirkkoisä Augustinusta kuin myös Oxford English Dictionaryakin.

Kovin vakavissaan ei tätä pikku kirjasta kannata ottaa. Frankfurt leikittelee sanoilla ja käsitteillä niin, että hymy kirpoaa helposti paatuneimmankin lukijan huulille. Mukavan ironinen tutkielma ei vaadi paljoa aikaa, mutta jättää hyvän mielen ja toisaalta halun palata uudestaankin sen sivuille. Paskapuheesta on pakkohankinta kaikille maailman paskanjauhajille.

Avainsanat: filosofia, humpuuki, huumori

Islantilainen Hugleikur Dagsson jatkaa huonon maun tutkailua uudella kokoelmalla piirroksia. Onko tämä muka hauskaa? on ihan hyvä kysymys näitä juttuja lukiessa. Olen aika varma, että kaikilla ei näiden juttujen parissa hauskaa ole, mutta eipä näin huono maku mikään harvinaisuus taida olla, sen verran hyvin edellinen Saako tälle edes nauraa? on kaupaksi käynyt – yli 9 000 myytyä kirjaa todistaa jotain.

Samoilla jutuilla jatketaan. Törky on päivän sana edelleen, ja mielipide edellisestä kirjasta on erittäin hyvä indikaattori siitä, pitääkö tästä uudesta. Dagssonilla riittää vitsejä ja uudessakin kirjassa on aivan riittävällä frekvenssillä yllättävän hauskoja ja yllättävän järkyttäviä juttuja. Dagssonin huumori olisi helppo leimata pelkäksi törkeyksiä tavoittelevaksi alapäähuumoriksi – mitä se pitkälti onkin – mutta aina silloin tällöin Dagsson osuu pirullisen tarkasti. Kyllä tällä kelpaa huumorintajunsa rajoja tökkiä.

Omalta kohdaltani vastaus on siis: kyllä, on se.

Avainsanat: huumori, sarjakuvat, törky

Fingerpori on uusi, miellyttävän hävytön tulokas Suomen sanomalehtisarjakuvien maailmassa. Fingerporin kaupungissa sattuu ja tapahtuu, kun luonnonlapsi Heimo Vesa koheltaa menemään. Sarjakuvan vakiohahmoina vierailevat myös Mannerheim, Mustanaamio, Paavi ja Hitler. Huumori perustuu vahvasti kaksimielisyyksiin ja tahalliseen väärinymmärtämiseen ja ilahduttavan lapsellista alapäähuumoriakin viljellään aivan riittävästi.

Mielipiteitä tämä siis jakaa, ja vaikka juttujen törkeysaste ei Epäilyttäviä poikia lähentelekään, ollaan varmasti niillä rajoilla, mitä isoissa sanomalehdissä kehtaa esittää. Tälläkin saa varmasti mukavasti lukijapalautetta. Osa jutuista on vähän turhankin yksiulotteisia; yksi vakiohahmoista, törkeyksiä laukova kahvilan kassa Rivo-Riitta, on vähän yhden vitsin juttu ja näin albumimitassa ihan joka juttu ei sykähdytä samalla tavalla.

Parhaimmillaan Fingerpori on kuitenkin loistava ja oivaltava. Jeesuksen sovittamat housut ovat jääneet mieleen, samoin oivalliset supersankarivitsit. Mainio paketti siis. Hesarista Fingerporinsa nauttineet iloinnevat siitä, että puolet albumin sivuista on värillisiä. Aamulehden värillisiä Fingerporeja nauttineita taas harmittaa, kun puolet albumista on mustavalkoista. En tiedä sarjakuva-albumien hintapolitiikasta, mutta olisin mieluusti maksanut muutaman euron lisää kokonaan värillisestä kirjasta.

Avainsanat: huumori, puujalkavitsit, sarjakuvat

Nyt hävettää. Luulin kirjoittaneeni tästä vinkin jo aikaa sitten, saman tien kun kirjan ostin ja luin, sillä kyllähän pojat ehdottomasti vinkin arvoisia ovat! Vinkki onkin varmasti piilotettu jonnekin…

Olkoon. Epäilyttävät pojat on hyvin epäilyttävä sarjakuva kahdesta koululaisesta, Osmosta ja Sulosta. Nimi johtaa harhaan, sillä eivät pojat ole epäilyttäviä. Poikia ympäröivät aikuiset sen sijaan… no, poikien opettaja pukeutuu pornosaappaisiin eikä aina käytä pikkuhousuja, rehtori ehdottelee sopimattomia, talonmies Sutki pukeutuu naisten vaatteisiin ja koulutaksiakin ajaa sekakäyttäjä.

Lienee siis selvää, millä tasolla Epäilyttävien poikien huumori liikkuu. Tämä sarjakuva ei sovi herkkämielisille. Huumorista nauttiminen vaatii vähintäänkin lievästi perverssiä mieltä. Sellaisesta nauttiville Epäilyttävien poikien huumori puree kyllä. Sarjakuvan vahvuus on vitsien sovinnaisuudesta piittaamattomassa röyhkeydessä; piirrosjälki ajaa asiansa, mutta ei itsessään tee vaikutusta. Pelkistetty tyyli sinänsä toimii, varsinkin kun pääpaino on vitseissä, mutta voisi kuvitus nätimpääkin olla.

Hanninin huumorintaju osuu kuitenkin sen verran terävästi törkyviihteen ytimeen, etten viitsi rutista ulkoasusta enempää. Hyviä piirtäjiä maailmassa riittää, mutta kaikki eivät keksi yhtä hauskasti hävyttömiä juttuja.

Avainsanat: huumori, koulunkäynti, sarjakuvat, seksi, törky

Alkuperäinen Kosmokomiikkaa (1965, suomeksi 1969) on kokoelma absurdeja tieteiskuvitelmia, joiden päähenkilö Qfwfq jutustelee sekavia maailmankaikkeuden synnystä ja ominaisuuksista, sillä Qfwfq on ollut paikalla aina, kun jotain on tapahtunut: “Vaikka minä olin siihen aikaan vain lapsi, kertoi Qfwfq, - olin jo pannut sen merkille. Vetyatomit tunsin jokaisen, ja kun uusi ilmaantui, olin heti siitä selvillä.” aloittaa Qfwfq ja kertoo, kuinka pysyvän tilan universumissa leikkiä vetyatomeilla saattoi jatkaa loputtomiin.

Markku Soikkelin Kesäklassikko: Maailmojen synty simpukankuoressa on oivallinen arvostelu alkuperäisestä Kosmokomiikkaa-kokoelmasta. Tähän uuteen on lisätty 12 Calvinon vuosien 1965 ja 1984 kirjoittamaa kertomusta. Ne jatkavat samaa rataa ja istuvat mukavasti alkuperäisten seuraksi. Sama absurdi kosmologiasta ja maailmankaikkeuden olemuksesta ponnistava jutustelu jatkuu uusissakin tarinoissa, kenties Maailman muisti -novellia lukuunottamatta.

Calvinon kosmokomiikka on edelleen hyvä kesäklassikko: se on viisasta ja pohtii syntyjä syviä, mutta samalla kietoo kaiken kertomansa kepeään järjettömyyteen. Kokoelman aloitustarina, Etäisyys kuusta, on yhä edustava mallikappale siitä, mitä tuleman pitää: se kertoo ajasta, jolloin kuu oli lähempänä maata, niin lähellä, että eräskin heimo vietti aikaansa loikkien kuuhun keräämään kuunmaitoa. Vaan kuinkas sitten kävikään, kun kuu alkoi etääntyä maasta? Niinpä niin. Melkoista hulluttelua, tämä kokoelma, mutta absurdius ei lyö yli, vaan tarinat pysyvät tolkun rajoissa. Se onkin hieno temppu, se.

Avainsanat: absurdi, huumori, kertomukset, kosmologia, novellit, tähtitiede

New Scientist -lehdellä on kysymyspalsta, jossa voi kysyä mieltään askarruttavia tieteellishenkisiä kysymyksiä. Vastauksia kerätään samoin lehden lukijoilta. Lukijoiden joukossa on hyvin monen alan asiantuntijoita, joten hyvinkin kiperiin kysymyksiin saadaan asiantuntevia vastauksia.

Tähän pieneen kirjaan on valittu 102 napakkaa kysymystä, jotka käsittelevät inhimillisen elämän eri aihepiirejä. Kysymyksiä on moneen lähtöön. Kuinka lihava pitää olla ollakseen luodinkestävä? Kuinka varmistua siitä, että muuttuu fossiiliksi kuoltuaan? Miten suklaaseen saadaan ilmakuplia? Sattuuko mestaaminen? Kaikkeen on tarjolla monipuolisia, kattavia ja paikoin nasevan humoristisia vastauksia.

Kirja tarjoaa erinomaista viihdettä tiedonjanoisille sekalaisen informaation ystäville. Osa vastauksista tulee tarpeeseen arkielämässä, osa liikkuu teoreettisemmissa sfääreissä, mutta yhtä kaikki utelias lukija nauttii ja sivistyy. Tämä on hyvää tietoviihdettä! (Ja kyllä, syö, vaikka kuinka moni.)

Avainsanat: fysiikka, huumori, kemia, luonnontieteet, tieteen yleistajuistaminen, tietokirjallisuus

Tämän kirjan saatuaan käsiinsä, ei voi olla pahalla tuulella. Nauroin katketakseni monta monituista kertaa. Nenonen on Haminan lahja Suomen kansalle. Suosittelen tätä kirjaa vain huumorintajuisille, sillä tosikoille tätä ei varmaankaan ole tarkoitettu tai ainahan sitä voi kokeilla.

Kirja on pakinakokoelma. Kootut tarinat ovat jo kertaalleen julkaistu mm. Kymen Sanomissa. Pakinoillaan Nenonen ottaa kantaa ihan mihin tahansa ja tyyli on niin valtaisan hupaisa, että pakko lukea heti seuraava.

Yhdyn kirjan takakannen tekstiin: “Nämä eivät selittelemällä parane, on luettava, ärsyynnyttävä, huokaistava ja naurettava. Jos se pilkkaa muita, niin itseäänkin.”

Joten, ei kun tuumasta toimeen!

Avainsanat: huumori, pakinat

Changing Planes on salaovela kirja. Se on periaatteessa varsin leppoisaa luettavaa, kokoelma viihdyttäviä kertomuksia erikoisista maailmoista. Tarinat on kerrottu matkakertomusten tai sosiaaliantropologisten artikkelien muodossa. Mieleen tulee hakemattakin Swiftin Gulliverin retket, vaikka Changing Planes ei aivan yhtä satiirinen olekaan.

Kirja kertoo viidestätoista erilaisesta maailmasta, joihin voi päästä vierailemaan hallitsemalla erityisen ulottuvuudenvaihtamistekniikan. Jostain syystä tämä tekniikka toimii parhaiten silloin, kun on lentokentällä vaihtamassa lentokonetta (on helppo arvailla, mitä Le Guin pitää lentokoneella matkustamisesta).

Viidentoista maailman joukossa on mielenkiintoisia tapauksia. Osa on puhdasta humoristista satiiria, kuten Hegn, jossa lähes kaikki ovat aatelisia. Yendi ja Gy osoittavat, miten houkuttelevallakin asialla, kuten kuolemattomuudella tai lentämisellä, voi olla synkkä puolensa. Joukkoon mahtuu monta todella kiehtovaa tarinaa, mutta oma suosikkini taitaa kuitenkin olla Seasons of Ansarac, jossa yhdistyy mielenkiintoinen maailma ja hyvin kerrottu tarina.

Avainsanat: antropologia, huumori, novellit, satiiri, science fiction, yhteiskunta

Francis Wheen höykyttää kirjassaan kiukkuisasti kaikenmaailman humpuukia, joka maailmassa vallitsee. Osansa saavat käärmeöljykauppiaat, uskonsoturit, tieteenvastustajat, talousfundamentalistit, new age -mystikot, radikaalit postmodernistit ja muut valistuksen hengen ja järjen valon viholliset. Aina ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

Kirja on viihdyttävä, jos kohta hitusen ylimalkainen ja luettelonomainen kaikessa tylyytyksessään. Pahin ongelma lienee se näille kirjoille tyypillinen: kirjan lukijat ovat valmiiksi samaa mieltä ja ne, joille kirja voisi olla jonkinasteinen herätys, eivät sitä lue tai jos lukevat, vastustavat valmiiksi. Tavallista vasemmistolaisuussyytöstä Wheenille on kuitenkin vaikea esittää, sillä Wheen iskee armotta oikealle ja vasemmalle.

Puutteistaan huolimatta tämä kirja on kelvollinen katsaus siihen humpuukiin, joka järjen valoa maailmanlaajuisesti sumentaa.

Avainsanat: huijaukset, huumori, politiikka, postmoderni, taloustiede, tietokirjallisuus, uskonto, valistus