Avainsana: kuolema

Tilaa itsellesi tuoreimmat tällä avainsanalla kuvaillut merkinnät

Tässä teoksessa on paljon samaa kuin Hustvedtilta aiemmin suomennetussa teoksessa Kaikki mitä rakastin: New Yorkin taiteilijapiireissä liikutaan, henkilöitä on paljon (kutsuilla vilahtaa jopa pari edellisen teoksen henkilöä, millä ei ole varsinaisesti merkitystä, onpahan vain silmänisku lukijalle) ja tarina on useamman juonen kudelma.

Kertojana on eronnut ja yksinäinen Erik Davidsen, joka on psykiatri ja pitää terapiapraktiikkaa. Erik ja hänen sisarensa Inga löytävät isänsä jäämistöstä mystisen kirjeen tuntemattomalta naiselta. Kirjeen alkuperän selvittelyn rinnalla orastaa rakkaustarina: Erikin vuokralaiseksi tulee jamaicalaistaiteilija Miranda pienen Eggy-tyttärensä kanssa. Hustvedt härnää lukijan odottamaan jännitystarinaakin, kun Mirandan ex-miesystävä ilmestyy kurkkimaan ”kallonkutistajaa”. Kerrontaan limittyy vielä Ingan, tämän teini-ikäisen tyttären Sonian ja perheen edesmenneen kirjailijaisän Maxin tarina, joka salaperäisine kirjeineen ja vauhdikkaine lopputulemineen tyydyttänee bestselleryleisön.

Teos on kumminkin paljon enemmän kuin sen sinänsä taitavat juonitarinat tai helmen arvoiset tuokiokuvat, potilaskuvaukset, Eggy-episodit ja muut. Kuvataide, katsominen ja katseenalaisuus sekä havaitsemisen hallusinaationomaisuus olivat ainakin minua kiehtovia ajatuksia, samoin muistaminen ja unet ymmärryksen osana. Erikin ja Ingan suvun historia kulkee mukana neljän polven voimalla ja luo taustan kaikelle tässä hetkessä tapahtuvalle. Pelot ja toiveet tulevat sukupolvienkin takaa.

Hustvedtin kertojanääni on linjassa minäkertoja Erikin terapeuttisen äänen kanssa. Se on empaattinen ja siinä on valtava määrä ihmisen ymmärtämistä, vailla ironiaa mutta huumoria unohtamatta. Hustvedtin asiantuntemus ja kyky popularisoida psykiatrian tietämystä romaanikerronnan vaatimaan muotoon hämmästyttävät. Kirja ilmestyy suomeksi tänä syksynä. Suosittelen lämpimästi.

Avainsanat: isät, kuolema, kuvataiteilijat, menneisyys, perheromaanit, psykiatria, rakkaus, unet

Minäkertoja on kirjailija, joka on kutsuttu erään pariskunnan taiteellisille illallisille. Muilla tuntuu olevan mukavaa, mutta kirjailija vai istuu ja pitkästyy laiskanlinnassa. Puolivälissä kirjaa hän siirtyy illallispöytään, sitten musiikkihuoneeseen. Sitten hän hyvästelee emännän (isäntä sammui) ja lähtee.

Teksti on kertojan mielensisäinen monologi. Kertoja solvaa sivistyneistön valheellista sosiaalisuutta ja jankuttaa kulttuuri-ihmisten typeryyttä ja erityisesti illallisten odotetun näyttelijävieraan typeryyttä. Toisaalta hän syyllistää itseään osana tätä sosiaalista valhetta.

Kansiteksti kertoo henkilöiden olevan tunnistettavia 1980-luvun wieniläisiä. Ja sen verran hurjaa tämän laiskanlinnassa istuvan misantroopin myrkynkeitto on, että kirjailija sai siitä kunnianloukkaussyytteen. Ilman muuta jääkin kiinnostamaan, millainen ihminen tämän tekstin takana on, ja siitä suomentaja kertoo jälkisanoissaan. Thomas Bernhard, joka on Itävallan ja koko saksalaisalueen tunnustetuimpia moderneja kirjailijoita, oli lahjakas, pessimistinen ja yhteiskunnallisesti äärikriittinen.

Takakannen maininta romaanin rinnastumisesta musiikkiteokseen ohjasi lukemistani ja lisäsi tekstin kiinnostavuutta. Lukiessa todella saattoi kuulla päässään laiskanlinnasta nousevan rondorullauksen, joka toistoisena ja rytmisenä porautui kierros kierrokselta syvemmälle teemaan ja johon lyömäsoittimet iskivät kursivoituja fraaseja. Puuttui vain pausseja! Koko kirja on samaa marginaalista marginaaliin ulottuvaa tekstikappaletta. Ensi vilkaisulla ajattelin, ettei tätä jaksa montakaan sivua. Sitten luin koko kirjan yhteen soittoon.

Avainsanat: ironia, kuolema, sivistyneistö, taidemaailma, teatteri, Wien

Irlantilainen Hegartyn perhekunta kokoontuu jättämään hyvästit itsemurhan tehneelle luuseripoika Liamille. Minäkertoja on 39-vuotias Veronica, jolle Liam-veli on ollut läheisin perheen alkuaan 12-päisestä sisarusparvesta. Veronican suru ja viha saavat hänet vetäytymään rakkaistaan, kunnes hän pystyy tulkitsemaan perheensä historiaa.

Perheenjäsenen itsemurha käynnistää läheisissä varmasti juuri sen kaltaisia prosesseja, joita Enright kirjassaan kuvaa. Taitavasti hän siirtää prosessin kokemisen myös lukijalle. Minulle tuli usein mielikuva, että katselen piirtämistä tässä ja nyt - viivat ovat epävarmoja ja kuva muuttaa jatkuvasti muotoaan, kunnes kaikki tarkentuu. Lopulta Veronica ja lukija näkevät sen, mikä on ollut olemassa koko ajan.

Enrightin syklinen kerrontatapa tukee teoksen muistamisen, torjunnan ja tulkinnan teemaa hienolla tavalla. Kirjailija ei kerro tarinaa oitis totuutena, vaan panee Veronican epäilemään, tapailemaan, kieltämään ja korjailemaan. Muistojen keräily on autenttisen näköistä. Pidin myös Enrightin tyylistä heti ensi sivuilla. Kieli on paikoin ronskia ja vertaukset groteskeja, mutta teksti on nautittavaa, älykästä ja lyyrisesti hallittua, ja siitä kuultaa lämmin ihmiskuva. Viime aikojen parhaita löytöjäni.

Avainsanat: kuolema, muistot, perhe, psykologiset romaanit, salaisuudet, sisarukset, suru

Douglas Coupland on luonut mainetta sukupolvikirjailijana. Jumalan jälkeen jatkaa samoilla radoilla. Coupland kirjoittaa auki ilman uskontoa kasvaneen sukupolven näkökulmaa joukossa pohdiskelevia tarinoita. Kirjan sävy on varsin mietteliäs ja sen tyyli, Couplandin pienten piirroskuvien koristelemat tekstikatkelmat, vain lisää kirjan tunnelmaa.

Tarinat ovat irrallisia, mutta pyörivät samanlaisten henkisten kysymysten äärellä. Mikä tekee ihmisistä ihmisiä? Mihin uskoa, kun ei ole mitään mihin uskoa? Mikä on elämän, kuoleman ja rakkauden merkitys? Vastauksia näihin elämää suurempiin kysymyksiin ei luonnollisesti kannata Couplandilta odottaa, mutta asioiden pohtiminen on arvokasta itsessään ja kirja onnistuu parhaimmillaan suorastaan koskettamaan.

En ole itse sitä sukupolvea, josta Coupland kirjoittaa. Kenties 1960-luvulla syntyneitä tämä kirja koskettaa syvällisemmin. Monet kirjan aiheista ovat kuitenkin siinä määrin yleisinhimillisiä, että itse kukin löytää Couplandin pienistä tarinoista jotain itselleen läheistä. Jumalan jälkeen on lämmintä arkifilosofiaa.

Avainsanat: elämä, filosofia, Kanada, kuolema, novellit, rakkaus, sukupolvet, uskonnollisuus, Yhdysvallat

Katja Kallio kuuluu ehdottomasti suosikkeihini. Tämä tuorein kirja Karilla ei karahda karille, vaan takaa miellyttävän lukunautinnon. Poikkeaa Kallion edellisistä teoksista sillä, että tämä on huomattavasti vakavampi.

Päähenkilö on Katariina, joka asuu miehensä Ollin ja tyttärensä Elinan kanssa Suomenlinnassa.Kirja alkaa kun Katariina saa tiedon, että hänen isänsä Kari on kuollut. Katariina ei ole tavannut isää sen jälkeen, kun isä lähti, Katariinan ollessa 2v. Kun isän kuolema tuo esiin sisaruksia, se tuo uusia tunteita, joita kirjassa käydään läpi.

Luin kirjan palasina, kun en olisi millään raaskinut lukea yhtä soittoa. Sen ei olisi halunut vaan loppuvan, sillä jotenkin kirjan fiilis oli niin mukaansa tempaava.

Avainsanat: henkilökuvaus, ihmissuhteet, isättömyys, kuolema, parisuhde, perheromaanit, sisarukset, suru

Iäkäs Alina sairastaa syöpää kotonaan jo vuoteen omana ja happiviiksissä. Kotisairaanhoito tuo lääkkeitä, Pirkko-tytär käy Saksasta kääntymässä. Sitten Alinan seuraksi lähetetään Kaisa. Hän on valokuvaaja, ja hän asettaa läsnäolonsa ehdoksi, että saa kuvata Alinaa; viimeinen kuva otettaisiin, kun Alina on kuollut. Kirja kertoo Alinan ja Kaisan tarinan tuohon viimeiseen kuvaan asti. Loppupuheenvuoro on enkelillä, joka on vartioinut naisia Kaisan saapumisesta asti ja kirjoittaa heidän tarinaansa. Tämä enkeli ei olekaan mikä tahansa enkeli, vaan pikemmin riemastuttava kuin tavanomainen hahmo.

Utriaisen teksti on tunnevoimaista ja intensiivistä, vaatii pysähtelemäänkin. Utriainen on uskontotieteilijä. Siivekäs vahtikoira ei kuitenkaan ole erityisesti uskonnollinen kirja, vaikka siinä tuo taivaallinen minäkertoja onkin. Minulle enkeli tarkoittikin myötäelämisen kykyä - sehän ei ole niinkään yliluonnollinen asia vaan se arjen vahtikoira, joka vartioi että ollaan ihmisiä toisillemme. Vallan viehättävä kirja!

Avainsanat: enkelit, kuolema, saattohoito, valokuvaus, vanhuus, yliluonnollisuus

Lasisoppa on suoraa jatkoa Valkoisille omenoille, vaikka toimiikin myös itsekseen. Vincentin ja Isabellen tarina saa kuitenkin jatkoa, Wienin kauniissa maisemissa - ja vähän muuallakin, elämän ja kuoleman rajan molemmilla puolilla.

Meno on aivan yhtä höyrypäistä kuin Valkoisissa omenoissa ja samalla tavalla syvällistä ja maailmanmenoa ja elämän syvimpiä tosiasioita koskettavaa. Carroll on erinomainen kirjoittaja, joka sekoittaa vakavia pohdintoja ja hauskaa surrealismia varoituksetta ja yllättävillä tavoilla. Erinomainen kirja, se riittää.

Avainsanat: jälleensyntyminen, kaaos, kuolema, outous, rakkaus, Wien

Toinen Carroll-suomennos Valkoiset omenat ei ole edellistä tolkullisempi, mutta aivan yhtä kiehtova. Carroll osoittautuu todellakin erinomaiseksi ja omaperäiseksi kirjailijaksi, jonka tarinat osaavat yllättää.

Vincent Ettrichillä on ongelma: hän on kuollut. Jostain syystä Ettrich on kuitenkin palautettu elävien kirjoihin. Paljastuu, että hänellä on tehtävä, joka liittyy hänen syntymättömään poikaansa, josta pitäisi tulla maailmankaikkeuden pelastaja. Kirjan tarina on kummallinen, mutta sen päähenkilöt ovat kiinnostavia ja inhimillisiä, ja siinä juuri on kirjan vetovoima.

Avainsanat: jälleensyntyminen, kuolema, maailman pelastaminen, outous, rakkaus

Dave Eggersin postmodernisti itseriittoinen elämäkerta kertoo, kuinka Dave menetti molemmat vanhempansa lyhyen ajan sisällä ja päätyi 7-vuotiaan veljensä huoltajaksi. Kaksikko muuttaa Chicagosta San Fransiscoon, jossa Dave alkaa julkaista Might-lehteä ja yrittää päästä mukaan MTV:n Real World -ohjelmaan.

Tapahtumat on kiedottu itseensä viittavaan huumoriin, joka alkaa jo kirjan alkulehdiltä tekijänoikeustiedoista. Kuolema ja huumori liittyvät kiinteästi yhteen, eikä tämä kirja ole poikkeus. Eggers onnistuu olemaan sekä koskettava että huvittava.

Joillekin kirjan postmoderni ote on varmasti liikaa ja myönnän itsekin hyppineeni osia kirjasta melko vauhdikkaasti. Parhaimmillaan kirja oli kuitenkin erinomainen, ja mikäli nauttii nokkelasta itseviittailusta ja siitä, miten Eggers kyseenalaistaa itseään kirjassa lähestulkoon jatkuvasti, luvassa on mielenkiintoista luettavaa.

Avainsanat: elämäkerrat, kuolema, orpous, postmoderni, San Fransisco, vanhemmuus

Harmaat sielut on omanlaisensa murhamysteeri. Pienessä ranskalaisessa kylässä lähellä rajaa ensimmäisen maailmansodan aikaan kuolee pieni tyttö. Rikos selvitetään, tavallaan, mutta kirjan kertoja palaa asiaan parikymmentä vuotta myöhemmin. Tapahtumat ovat jääneet vaivaamaan. Lukijalle käynee samoin.

Sota vaikuttaa taustalla, yhtä aikaa jättäen kylän rauhaan ja ravistellen sitä kauttaaltaan. Tämä ei ole kaunis tarina (vaikka onkin kauniisti kirjoitettu) tai onnellinen kirja, ja sellaista kaipaavan kannattaa jättää Harmaat sielut lukematta. Ihmiset tekevät julmuuksia; onko syynä sota vai ei, on tulkintakysymys. Harmaat sielut on läheisesti kerrottu henkilökohtainen ja koskettava tarina, joka on kaikessa kauheudessaan kuitenkin hyvin kaunis.

Avainsanat: ihmisluonto, kuolema, Ranska, sota, syyllisyys