Avainsana: maailman pelastaminen

Tilaa itsellesi tuoreimmat tällä avainsanalla kuvaillut merkinnät

Serkukset Auvo, Tahvo ja Leppo Luupää on karkotettu kotoaan Luumäestä. Voisi sanoa, että siihen on hyvä syy - jos nyt välttämättä haluatte tietää, niin siihen liittyy kyläläisten päälle kevätpiknikillä vyörynyt patsas sekä pilaantunut luumuhillo. Noin niin kuin alkajaisiksi.

Autiomaassa kolmikko eksyy toisistaan, mutta päätyy eri reittejä pitkin mukavaan laaksoon. Laakson asukkaista saadaan uusia ystäviä, joiden avulla kolmikko löytää jälleen toisensa. Paha kyllä, iso- ja terävähampaiset rottaoliot ovat jostain syystä Tahvon perässä haluten tehdä hänestä pataruuan - tai sitten piiraan, riippuen, keneltä kysytään -, ja jatkuvaa kiistaa aiheuttaa myös se, onko lohikäärmeitä olemassa, vaikka Leppo on aivan varmasti nähnyt ja keskustellutkin sellaisen kanssa.

Hahmot ovat hauskoja ja lutuisia karikatyyrejä, joita Smithin piirrosjälki hellii. Tämän sarjakuvan kuvat kertovat oikeasti enemmän kuin sanat. Niissä on liikettä, elämää ja tunnetta.

Like on julkaissut suomeksi yhdeksän Luupäät-albumia, jotka jokainen sisältää kolme alkuperäistä albumia.

Avainsanat: huumori, lohikäärmeet, maailman pelastaminen, pahuus, sarjakuvat

Potter-ilmiöltä on tuskin lukemista harrastava välttynyt. Itse olen jättänyt kirjat vinkkaamatta tähän asti, mutta päätin nyt kuitenkin tarttua koko sarjaan, nyt kun olen lukenut viimeisen seitsemännenkin osan. Potteria ei voi ohittaa.

Ensiksi hatunnosto J.K. Rowlingille. Hän on luonut suurmenestyksen, joka on saanut lapset tarttumaan kirjoihin ja myös aikuiset tarttumaan fantasiaan - se on hyvä asia, oli Pottereista muuten mitä mieltä tahansa.

Viimeiset kymmenen vuotta tynnyrissä viettäneille tiedoksi: Harry Potterit kertovat Harry Potterista, joka saa 11-vuotiaana kuulla olevansa ihan oikea velho. Tämä on setänsä ja tätinsä - joissa ei ole sitten mitään maagista - sortamana kasvaneelle yksinäiselle orpopojalle luonnollisesti suunnattoman hieno uutinen. Harry pääsee Hogwartsin velhokouluun opiskelemaan, muiden kaltaistensa joukkoon.

Hogwartsissa Harrylle paljastuu, että hän on velhomaailmasa kuuluisa: paha Voldemort, joka on niin kauhistuttava, ettei hänen nimeään saa edes mainita, tappoi Harryn vanhemmat ja yritti tappaa Harrynkin tämän ollessa pieni vauva - mutta epäonnistui. Kaikki eivät luonnollisesti Potterin kuuluisuudesta pidä ja siitä seuraa konflikteja muiden oppilaiden ja jopa opettajien kanssa. Myöhemmin skaala laajenee ja kirjat siirtyvät yhä enemmän Hogwartsin koulumaailman ulkopuolelle.

Jokaisessa kirjassa Harry joutuu kohtaamaan Voldemortin uhan aina vain vaarallisempana; lopussa odottaa luonnollisesti lopullinen kohtaaminen. Tämän läpi sarjan kantavan tarinan lisäksi Harry joutuu matkan varrella ystäviensä kanssa seikkailuun jos toiseenkin. Ensimmäinen kirja on suorastaan lapsellinen sisäoppilaitostarina, mutta myöhemmät kirjat saavat jo varsin tummia sävyjä Voldemortin voimien kasvaessa.

Kirjojen laatu vaihtelee jonkin verran. Rowling on pätevä kirjoittaja, mutta kirjojen paisuessa tuntuu välillä siltä, että suosion kasvun myötä kustannustoimittaja ei ole uskaltanut aina olla riittävän kriittinen. Varsinkin viidennessä osassa, Order of the Phoenixissa (Feeniksin kilta), on selvää tyhjäkäyntiä. Loppua kohden Rowling parantaa kuitenkin otettaan, ja viimeinen osa, Deathly Hallows oli taas erittäin mukaansatempaava teos.

Kristilliset tahot ovat vastustaneet Potteria kirjojen sisältämän taikuuden vuoksi. Tämä on turha pelko: Potterien maailmassa vallitsee hyvin kristillinen jako hyvään ja pahaan. Kirjat ovat hyvin lapsille sopivia opetuksiltaan: hyvyys palkitaan, ystävät ja rakkaus ovat tärkeitä, paha saa palkkansa mutta armo on hyve ja niin edelleen. Päähenkilöt ovat toki velhoja, mutta sankarien käyttämä taikuus on luonteeltaan mekaanisia ihmetekoja, ei demonisia, pimeitä voimia.

Kannattaako Potterit sitten lukea? Nuorille suosittelen kirjasarjaa ehdottomasti (joskin Universumien tomua suosittelen vielä enemmän). Nuorimmille lukijoille tosin myöhemmät osat ovat turhan synkkiä, hieman vanhemmille lukijoille taas ensimmäinen osa varsinkin voi tuntua hieman lapselliselta. Harry on varsinkin ensimmäisissä kirjoissa sitä paitsi tavattoman ärsyttävä kakara, mutta onneksi Rowling on luonut erinomaisen joukon kiinnostavia sivuhahmoja.

Potter tarjoaa aikuisillekin hyvää ja fantastista viihdettä. Koska kirjat tapahtuvat meidän maailmassamme, jossa nyt vain sattuu olemaan ylimääräinen yliluonnollinen kerros, ne ovat varsin helposti lähestyttäviä myös lukijalle, jolla on vähemmän kokemusta fantasiakirjallisuudesta.

Avainsanat: fantasia, kasvukertomukset, koulunkäynti, maailman pelastaminen, magia

Toinen Carroll-suomennos Valkoiset omenat ei ole edellistä tolkullisempi, mutta aivan yhtä kiehtova. Carroll osoittautuu todellakin erinomaiseksi ja omaperäiseksi kirjailijaksi, jonka tarinat osaavat yllättää.

Vincent Ettrichillä on ongelma: hän on kuollut. Jostain syystä Ettrich on kuitenkin palautettu elävien kirjoihin. Paljastuu, että hänellä on tehtävä, joka liittyy hänen syntymättömään poikaansa, josta pitäisi tulla maailmankaikkeuden pelastaja. Kirjan tarina on kummallinen, mutta sen päähenkilöt ovat kiinnostavia ja inhimillisiä, ja siinä juuri on kirjan vetovoima.

Avainsanat: jälleensyntyminen, kuolema, maailman pelastaminen, outous, rakkaus

Banks pyörittää kirjoissaan usein useampaa päähenkilöä, joiden tarinat yhdistyvät lopussa. Näin käy jälleen kerran. Tällä kertaa pääosissa ovat viimeistä kertaa kuoleva kreivi Sessine, mielenkiintoisen viestin saava tiedemies Gadfium ja nuori Bascule, joka etsii muurahaistaan. Sopassa on seassa myös Encroachment, auringon pimentyminen, joka uhkaa koko maailmaa, mutta josta valtaapitävät eivät tunnu piittaavan.

Tarina on varsin mutkikas ja tapahtumapaikka, Serehfan valtaisa linnoitus, Banksin oudoimpia. Tosimaailman lisäksi tapahtumat etenevät kryptassa, oudossa tietokoneverkossa, jossa kuolleet sielut ja mielipuoliset tekoälyt vaeltavat.

Feersum Endjinn on siis melkoinen keitos, joka kuitenkin, lopulta, kerii itsensä kokoon kiitettävästi. Ohuudestaan huolimatta se on erittäin raskasta luettavaa, kiitos kirjoitustaidottoman Basculen, jonka osuudet on kirjoitettu foneemisesti. Teksti pitää pahimmissa kohdissa lukea ääneen, jotta sen merkityksen ymmärtää. Ihan kiva tehokeino, joo, mutta pidemmän päälle foneemisen tekstin lukeminen ei ole hauskaa.

Avainsanat: linnoitukset, maailman pelastaminen, science fiction, tekoäly

Mustakaapuinen mies pakenee yli autiomaan, ja revolverimies seuraa häntä. Vaikka mustakaapuinen jäisikin kiinni, se olisi vasta alku pitkälle matkalle, jonka päätepiste on universumeiden ja maailmankaikkeuden ydin, Musta torni. Torni on sortumassa ja uhkaa luhistaa revolverimiehen maailman sekä kaikki muut maailmat. Revolverimies tietenkin uskoo voivansa estää tuhon.

Tarina revolverimiehestä syntyi Kingin päässä yli kaksikymmentä vuotta sitten, ja on elänyt omaa elämäänsä kirjailijan päässä siitä lähtien. Ensimmäinen osa ilmestyi jatkokertomuksena lehdessä, loput päätyivät suoraan kirjoiksi. Sarjan fanin osa ei ole ollut helppo, sillä ensimmäinen osa ilmestyi jo 1982.

Pitkät väliajat lienevät tehneet tehtävänsä, sillä osat ovat melko erilaatuisia. Ensimmäinen tarina on tunnelmoiva, tiivis ja mystinen, ja jättää lukijan janoamaan lisää tietoa Rolandin maailmasta. Seuraavat osat ovat enemmän tiukkaa kerrontaa; tarinan on edettävä.

Yhdyn kuulemaani arvosteluun Kingistä: hänellä on taito kirjoittaa sekä uskomattoman hyviä että uskomattoman kankeita kirjoja. Jos Mustan tornin ensimmäinen osa on taidonnäyte ensinmainitusta, viimeksi lukemani viides osa osoittaa valitettavasti merkkejä jälkimmäisestä. Kokonaisuus on rikkonainen juonensisäisen tarinankerronnan takia. Jos lukijan mielestä henkilöhahmot käyttäytyvät typerästi, voidaan tietysti väittää, että ne eivät vain käyttäydy kuten lukija tahtoisi, mutta sen saa jokainen itse arvostella. Kirjailijan tyyli tehdä viittauksia omien aikaisemmin kirjoittamiensa teoksien henkilöihin ja tapahtumiin jakaa mielipiteet: halpaa vai nerokasta, jopa pitkäjänteistä suunnittelua?

Tähän mennessä ilmestyneet ja luetut Mustan tornin kirjat ovat Revolverimies (Gunslinger), Kolme korttia pakasta (The Drawing of the Three), Joutomaa (The Waste Lands), Velho (Wizard and Glass) sekä vielä suomentamaton The Wolves of the Calla. Vuoden sisällä on tulossa vielä kaksi viimeistä osaa. Viides osa on mahdollista saada käsiinsä Bernie Wrightsonin kuvituksella, mutta jos tätä versiota teosesta voi välttää, se kannattaa mielestäni tehdä, vaikka kauneus onkin toki katsojan silmässä.

Musta torni kannattaa silti fantasiaominaisuuksiensa puolesta ehdottomasti lukea. Luvassa on hiljaisia urotekoja, sympaattisia sankareita, rakkautta ja mielikuvitusta kiihottava salaperäinen, katoava maailma. Ainakin kirjastot luokittelevat kirjat pääasiassa jähmeästi kirjoittajan imagon mukaan eivätkä sisällön mukaan. Siksipä Musta tornikin löytyy kauhuhyllystä.

Avainsanat: fantasia, fantasiamaailmat, maailman pelastaminen, rinnakkaistodellisuudet

Paluuta lapsuuden suosikkeihin, taas... En voinut välttää kiusausta napata kirjaston hyllystä vanha suosikkini Avaruuspeli. Ensimmäisellä yrityksellä en pitänyt kirjaa kummoisena, mutta kun luin sitä toista kertaa, hullaannuin täysin. Innostuin jopa kehittelemään oman avaruuspelini. Odotukset olivat siis korkeat, kun tartuin kirjaan uudemman kerran.

Kirjan kohdeyleisö on selkeästi nuori, eikä tarina tarjoa mitään mullistavia ulottuvuuksia. Mukaansatempaava se kaikessa ontuvuudessaan kuitenkin on, ja ymmärrän hyvin, miksi se teki minuun aikoinaan niin suuren vaikutuksen. Nykyään tapahtumien käänteet vaikuttavat hieman epämääräisiltä ja epäuskottavilta, mutta ei se minua edellisellä kerralla haitannut...

Miellyttävä kirja siis, kaikin puolin. Tarina oli ihan kiinnostava edelleen, vaikka sen pääpiirteet muistinkin. Loppukäänteen olin onneksi unohtanut. Suosittelen, varsinkin nuoremmille lukijoille. Tätä voisin tyrkyttää scifistä kiinnostuneelle pikkusiskolle tai -veljelle tai lapselle.

Avainsanat: avaruusoliot, lastenkirjat, maailman pelastaminen, pelit, science fiction

Pitkästä aikaa fantasiaa, jota lukee oikeasti uppoutuen! Kay ei tyydy luottamaan pelkkien fantasia-ainesten, miekkojen, magian ja rotujen kiinnittävän lukijan mielenkiinnon, vaan hän oikeasti kirjoittaa tarinaa tyylikeinoilla, rakenteella, sujuvalla kielellä! Fionavarin kuvakudos on, yllätys yllätys, kirjasarja, josta olen nyt kahlannut läpi ensimmäisen osan suomennettuna.

Juoni yksinkertaisuudessaan tähän mennessä kulkee siten, että viisi yliopisto-opiskelijaa siirretään meidän maailmastamme rinnakkaiseen. Alta aikayksikön osapuolet sopeutuvat enemmän tai vähemmän omasta aloitteestaan Fionavariin ja, lisää yllätyksiä, päätyvät jumalten toiminnan välikappaleiksi. Tarinan perusainekset ovat siis tuttua ja turvallista. Viiden päähenkilön alkuperä palvelee oikeastaan vain lukijan samaistumisen helpottumista ja sankariryhmän rajojen muodostumista. Maailman kielestä vielä sen verran, että skandinaavisista kielistä tuntuu otetun hämäävän paljon vaikutteita. Arvatkaapa, ovatko svarthaltiat pahiksia vai hyviksiä. Erään hahmon nimi on Matt Sören, lök-sana esiintyy useastikin. Pari suomeen viittaavaa nimeä menevät vielä sattuman piikkiin. En tunne fantasiakenttää niin hyvin, että tunnistaisin, miksi ihmeessä "Eridu" ja "Maugrim" kuulostavat niin tutuilta. Ei sillä, etteikö nimistö olisi hyvää; ei ainakaan nyrkki-näppäimistöön -tekniikalla luotua.

Kustantajan takakansimainos lupaa, että kaiken huipuksi Fionavarin kuvakudos on aikuisten fantasiaa. Kuulostaa pahalta, mutta nähdäkseni se tarkoittaa, ettei mukaan ole tarvinnut mahduttaa pentuhuumoria ("Tyttö puhuu sankarille ja sankari muuttuu punaiseksi kuin pioni. Kaverit kiusaavat."), seksin ja alkoholin viljely on itsestään selvempää, hahmojen luonne kumpuaa syvemmältä kuin kiukuttelukohtauksista ja synkkääkin synkemmistä salaperäisistä menneisyyden tapahtumista, ja Paha on paha ja ilkeä konkreettisemmallakin, pelottavammalla ja fyysisemmällä tavalla kuin kaukaiseeen "tulen ja valloitan kaiken ensi toukokuun uudenkuun kolmannellatoista hetkellä" -tyyliin.

Olen siis ihastunut, koska monella tapaa Fionavar eroaa tavallisesta "höh-höh-höö -sankarifantasiasta" (erittäin hieno, lähes kirjallisuustieteellinen termi ei minun) ja, peräti Tolkienin tapaan, uskaltaa kertoa tarinaa. Ihan sama, onko taikaa ja kääpiöitä ja haltijoita hämmästyttämässä, ne ovat bonus fantasiaan hurahtaneille.

Avainsanat: fantasia, maailman pelastaminen, ulottuvuusmatkailu, ystävyys