Avainsana: moraali

Tilaa itsellesi tuoreimmat tällä avainsanalla kuvaillut merkinnät

Tämä kirja voi koetella lukijansa kärsivällisyyttä. Antero Kivekäs, joka kertoo itsestään ja urotöistään jatkosodanaikaisen mielialatarkkailun paikallisasiamiehenä, on päähenkilö johon yhdenkään lukijan on (toivottavasti) mahdoton samaistua. Tosin kiihkonationalismi elää monena muotona ja muunnelmana edelleenkin.

Kivekkään kaltaisia mielialatarkkailijoita todella oli, ja Ravi onkin käyttänyt teoksessa todellisia arkistoraportteja fiktiivisen aineksen ohessa. Muultakin ajankuvaltaan Ansari on huolellinen työ.
Kivekkään kertojanääni on perfektionistisen suorittajan pakonomaista tilitystä. Ja Kivekäshän suorittaa.

Kirja on todella mielenkiintoinen, erilainen teos ja kannattava lukukokemus, niin ankea kuin se yhtäältä onkin. Virkistävä tekstikeino on Ravin tapa erottaa henkilöidensä puhe kursiivilla muusta tekstistä.

Avainsanat: aikakausiromaanit, idealismi, isänmaallisuus, jatkosota, moraali

Vastikään suomennettu Jumalharha on evoluutiobiologi Dawkinsin täyslaidallinen uskontoa vastaan. Kirjassa Dawkins todistaa, kuinka Jumalan olemassaolo on erittäin, erittäin epätodennäköistä ja kuinka uskonnot ovat sekä tarpeettomia että suorastaan vaarallisia.

Teos on viihdyttävää ja opettavaista luettavaa, varsinkin uskonnollisille ihmisille, jotka eivät kykene ymmärtämään ateistista maailmankuvaa. Ateistikin voi olla hyvä ja moraalinen ihminen ilman Raamatun ja Jumalan valvovan silmän tukea. Dawkins vetoaa myös vakuuttavasti lasten puolesta: antakaa lasten tehdä itse omat valintansa elämässään.

Philip Pullmanin Universumien tomu -trilogia käsittelee pitkälti samaa aihetta nuorille suunnatun fantasiakirjallisuuden muodossa.

Avainsanat: ateismi, moraali, tietokirjallisuus, uskonnollisuus, uskonto

Mikä tekee tekstistä myyttisen?

Kerran lasna ollessain istuin vanhan mustavalkotelkkarimme ääressä, kun juhlavin sanankääntein kuulutettiin alkavaksi elokuvasovitus Minna Canthin näytelmästä Anna Liisa. Mistä lie mieleeni johtunut, mutta käännyin kysymään isältä, onko kyse jostain lastenohjelmasta. Isä hymähti ja pudisti päätään: “No ei Anna Liisaa sentään ihan lastenohjelmaksi voi sanoa.”

Itse elokuvasta en muista juuri mitään enkä ole varma, aloinko edes seurata sitä. Isän vastaus jäi kuitenkin kaihertamaan mieltäni. Jotenkin Anna Liisa kasvoi edustamaan aikuisten maailman pimeää puolta, salaisuutta, josta ei pidä puhua mutta jota ei voi unohtaakaan.

Varttuessani jouduin täydentämään Canthin tuntemustani, mutta ensikosketustani Anna Liisaan en tullut syventäneeksi. Ylipäätään realismi ei tyylisuuntana minua puhutellut, ja Työmiehen vaimo tai Kauppa-Lopo saivat Canthin vaikuttamaan enemmän suffragettijulistajalta kuin kaunokirjailijalta. Anna Liisan arvoitus olikin päässyt pahasti pölyyntymään, kun yllättävä risteytys Federico García Lorcan Veren häihin käynnisti pölynimurin.

Anna Liisan (1895) nimihenkilö on kuuliaisiinsa valmistautuva hyvämaineinen talontytär, jota piinaa muutaman vuoden takainen salattu synti: hän on tappanut aviottomana syntyneen vauvansa. Näytelmän lukijalle (tai katsojalle) rikos selviää pian, ja päähuomion vie Anna Liisan pyristely paljastumisuhan ja tunnontuskien pihdeissä.

Canth ei osoittele ketään sormella, vaan kuvaa jäyhän talonpoikaisyhteisön ihmisiä vivahteikkaasti hyveineen ja heikkouksineen. Vuorosanojen vanhanaikainen kieli tarjoaa riemastuttavia löytöjä: “Mitäs hän vöhnii joutavia!”

Näytelmän aihe ei ole juuri vanhentunut. Nykyään puhuttaisiin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja naisen tuskailusta madonnan ja huoran roolien ristitulessa, mutta ongelmistot olivat hyvinkin tuttuja jo vuosisata sitten.

Rakkaus ja himo, syntymä ja kuolema, oikea ja väärä – johan siinä ovat kunnon myytinkin ainekset kasassa.

Avainsanat: 1800-luku, äitiys, moraali, naiskuvat, näytelmät

Jos kaipaat vakavia aiheita, tarjoaa Kansanmurha (englanniksi osuvammin Xenocide) pohdittavaa. Planeetta Lusitanialla aiotaan tuhota, koska siellä asuu koko ihmiskuntaa uhkaava virus. Harmi vain, että paikalliset elämänmuodot ovat riippuvaisia viruksesta… Tähtien sodassa ei mietitty moraalisia näkökulmia, kun Kuolontähti tuhosi planeettoja. Tässä kirjassa mietitään sitten siitäkin edestä.

Kirja on mielestäni nerokas. Tilanne ei ole missään nimessä mustavalkoinen, vaan hyvinkin mutkikas. Card luo joukon mielenkiintoisia ja persoonallisia henkilöhahmoja erilaisine tarpeineen ja pistää koko porukan miettimään varsin mielenkiintoisia metafyysisiä ja moraalisia kysymyksiä.

Vain yksi asia estää minua suosittelemasta tätä teosta kaikille heti. Kansanmurha on nimittäin jatko-osa, ja avautuu paremmin aiemmat osat lukeneille. Ei kuitenkaan syytä huoleen: aikaisemmat teokset, Ender ja Kuolleiden puolustaja ovat aivan yhtä hyviä, Ender jopa parempi. Enderiä lukemaan, siis, ja sen jälkeen tämän mainion teoksen pariin.

Avainsanat: avaruusoliot, biologia, moraali, science fiction, uskonto, virukset