Avainsana: satiiri

Tilaa itsellesi tuoreimmat tällä avainsanalla kuvaillut merkinnät

Tämä kirja tuli otsikoihin, koska se ikään kuin alkoi blogina. En juurikaan seurannut blogia kuin satunnaisesti, mutta kiinnostuin tekstistä niin, että kirja oli pakko saada. Kirja on saanut jos vaikka minkälaista kritiikkiä ja tuntuu, kuin kukaan ei "kehtaisi" lukea sitä?

Kirjahan kertoo Teposta, joka lyö vetoa, että kellistää vuoden aikana 100 naista. Turha kuvitellakaan, että kirja olisi sitä yhtä ja samaa, sillä siinä on niin paljon muutakin. Ajatuksia, mielipiteitä, jotka itsekin allekirjoittaisin. Erittäin hauskoja kohtauksia.

Minun on kuitenkin pakko myöntää, että kirja on sujuvasti kirjoitettu ja siinä on hauskoja kielikuvia. Pidin siitä todella ja olisin lukenut sitä enemmänkin, kun ne 279 sivua. Suosittelen kirjaa todella, mutta sellainen varoituksen sana, että yltiöfeministeille ja huumorintajuttomille en menisi tätä vinkkaamaan

Avainsanat: naiset, naissankarit, parisuhde, satiiri, sovinismi, sukupuolisuhteet, vedonlyönti, viettely

Nokian nuoriso-ohjaaja on valtavirtakirjallisuudeksi miellyttävän nyrjähtänyt tapaus. Siitä hyvästä se palkittiinkin Kuvastajalla. Lähitulevaisuuteen sijoittuva teos kertoo Nokialla kehitysyksikön pomona työskentelevästä Marcosta. Marco on Berliinissä asuva yksinhuoltajaisä, joka pyristelee stressin alaisena: pitkään kehitetty hanke on saavuttamassa päämääränsä.

Kirja alkaa dramaattisesti: Marco herää keskellä yötä, kun olohuoneen lattialla kierii irti leikattu naisen pää. Yliluonnolliset tapahtumat saavat tästä alkunsa, ja Nokian nuoriso-ohjaajasta kehittyykin oikein mainio kummitustarina, jossa hitusen hajamielinen naiskummitus vaeltelee ympäriinsä Berliiniä rakastaan etsien. Marcon nelivuotias on luonnollisesti reseptori, joka voi kummituksen nähdä.

Samaan aikaan toisaalla, Ruotsin siirtomaassa Delawaressa 1600-luvulla, nuori nainen tuomitaan mestattavaksi noituudesta. Vaan eiköhän tähänkin tarinaan joku kiekura kätkeydy...

Ruusuvuoren teksti soljuu eteenpäin mukavasti, luonnollisesti. Kertojat ajattelevat, jahkaavat, tuntuvat ylipäätään eläviltä. Aivan koko aikaa teksti ei imaissut mukaansa samalla teholla, mutta tarina kuitenkin kantoi loppuun asti ja hyvä niin, sillä loppu oli miellyttävä. Kirjassa on maukasta satiiriakin, Nokia-ulottuvuuden kautta. Ihmisille tarpeita tuottavaa viihdeteollisuuttahan tässä tökitään, eri suunnilta ja jotakuinkin osuvastikin.

Lukemisen arvoinen kirja siis, ja on aina mukavaa, että erilaiset fantasiaelementit löytävät tiensä kirjallisuuteen, jota ei sinänsä fantasiana kaupitella.

Avainsanat: Berliini, fantasia, kummitukset, Nokia, rakkaus, satiiri

Kirjan kertojahenkilö Miša on 30-vuotias vuoristojuutalainen Absurdistanista, entisestä neuvostotasavallasta. Hän on opiskellut USA:ssa, ja sinne häneltä on jäänyt tissibaarista isketty Rouenna, kun hän on käymässä Venäjällä. Paluu USA:han tyssää, sillä Mišan isä on tappanut oklahomalaisen liikemiehen, eikä poika saa matkustuslupaa. Kun sitten isä tapetaan, Mišalle jää tämän Venäjän 1238. rikkaimman miehen rahat. Niillä voi hankkia väärän passin, ja Miša lähtee saamansa vinkin perään Absurdistaniin. Siellä hän joutuu kahden uskonsotaa käyvän kansanosan, sevojen ja svanïen, sotatoimien keskelle, mutta isukkinsa maineen vuoksi myös vallanpitäjien kiinnostuksen kohteeksi. Miša valitsee puolensa - häntähän koiraa heiluttaa – ja pääsee maan monikulttuurisuusasiainministeriksi.

Kirja on täynnä poliittista, taloudellista, seksististä ja sovinistista kökköhuumoria. Shteyngart on räävitön hauskanpitäjä räimiessään sekä venäläisyyttä, amerikkalaisuutta että juutalaisuutta (hän itse muuten edustaa kaikkia näitä) ja kaikkea muuta mahdollista kirjaimellisesti a:sta ö:hön, analyyttisestä terapiasta öljyyn. Holokaustikin tuotteistetaan laajaksi projektiksi, jonka yksityiskohdista tulee melkein saako tälle edes nauraa -olo. Onneksi kirjailija on selvästi älykäs ja yleissivistynyt tyyppi. Klassisen briljeeraamisen sijasta hän käyttää viittauksia ja vertauksia, jotka ovat tästä päivästä – mutta asiayhteyteensä usein huvittavasti tuulesta temmattuja.

Riemastuttavaa kesälukemista sille, joka ei pode neukkunostalgiaa, nationalismia eikä minkään suunnan uskonnollista fundamentalismia. Tosin, Mišan sanoin, ”joutuessamme vastatusten irrationaalisten asioiden kanssa meidän ei tule nauraa, silloinkaan kun nauru olisi täysin paikallaan.”

Avainsanat: absurdi, ironia, juutalaiset, korruptio, musta huumori, satiiri, sota, Venäjä, Yhdysvallat, yhteiskunta

Tämä kirja herätti mielenkiintoni nasevalla nimellä. Minusta siinä vain on jotain niin vekkulia. Mitään en ollut kuullut koko kirjasta. Aloitin sen lukemisen suurella mielenkiinnolla ja pian ymmärsin lukevani elämänkertaa. Päähenkilö on Ilari ja loput ovat Ilarin naisia.

Ilari on kirjoittanut kirjan ja odottaa siitä kovasti edes jonkinmoista palautetta.Pakosti tuli mieleen, että odottaako Ilkka Kylävaara nyt kaiken aikaa jonkinlaisia arvosteluja tästä kirjasta.

Naisia on aika lailla, niin, ettei laskuissa pysy. Välillä jopa voisi pitkästyä, jollei kieli olisi niin kivan värikästä. Kirjassa ei mässäillä rakastelukohtauksilla, mutta muutamia niitä löytyy ja erityisen herkän hauskasti on eräs akti kuvattu sivuilla 45-46. Pidin siitä niin, että palasin siihen muutaman kerran.

Voisin tätä kirjaa suositella niin miehille kuin naisillekkin. Minä naisena en suivaantunut mitenkään, sillä kyllä niitä Ilarin kaltaisia miehiä maailmaan mahtuu. Mielenkiintoista oli nyt kurkistaa sellaisen miehen sielun elämään.

Avainsanat: ihmissuhteet, ironia, keski-ikä, kulttuuriala, miehet, mieskirjallisuus, naissankarit, satiiri, taiteilijaromaanit

Ollaan samassa kaupungissa, jossa neljä vuotta aikaisemmin ihmiset yksi toisensa jälkeen sokeutuivat (Kertomus sokeudesta). He saivat kuitenkin näkönsä takaisin, ja ikävä episodi kaupungin menneisyydessä yritetään unohtaa.

Nyt tässä kaupungissa pidetään kunnallisvaalit - ja ne tuottavat enimmäkseen tyhjiä äänestyslippuja. Vaalit uusitaan, mutta tyhjiä on vielä enemmän. Poliitikot eivät ymmärrä, mistä on kysymys. Mutta pitäähän hallitsijoiden hallita tilanne. Kaupunki piiritetään, ja hallitus, virkamiehet ja poliisi siirtyvät muualle. Kun kaupungin elämä ei menekään mullin mallin vaan pikemmin entistä mukavammin, hallitus ohjelmoi provokaation. Samalla komisario ja kaksi konstaapelia lähetetään takaisin kaupunkiin hankalana tehtävänään hankkia todisteet, joita ei ole olemassakaan. Kun syyllistä ei ole, se tehdään.

Kirjassa kaupunki ja maa käy vilaukselta ilmi, mutta se ei ole oleellista. Oleellista on, että kyseessä ei ole mikään diktatuuri, vaan demokratia. Vaaleista odotettiin entiseen malliin valtakirjoja valtaan, niin kuin demokratiassa kuuluu. Kun valtakirjat ovatkin kirjaimellisesti tyhjää täynnä, poliitikkojen täytyy pitää kiinni vallastaan lujemmin ottein, lopulta musertavin. Saramago ilakoi vallan ja virkavallan edustajien tyhjäpäisyydellä kunnon satiirikon tavoin. Mutta tarinan lopussa lukijalla ei ole enää hauskaa.

Mitä enemmän Saramagon teoksia luen, sitä enemmän hänestä pidän. Kirjan tai parin verran hänen omalaatuisessa tyylissään on totuttelua, mutta sitten onkin vain virkistävää tavata tekstiä, jonka lukemista kappalejaot ja johtolauseiden ja dialogin turhat välimerkit eivät hidasta! Omintakeista on myös loputon jaarittelu, rönsyily ja selittäminen sekä verbaali nokkeluus, jonka kirjo ulottuu älykkäästä herjasta puujalkavitsiin. Pidän myös siitä, että Saramago ei "opeta" asiaansa. Tässäkin hän jättää lukijan vaille vihjettäkään, miksi ihmiset äänestivät tyhjää.

Tämä kirja ei edellytä Kertomusta sokeudesta luetuksi, mutta se kannattaa joka tapauksessa lukea myös.

Avainsanat: demokratia, kapinointi, lehdistö, politiikka, salaliitot, satiiri, vallankäyttö, yhteiskunta

Changing Planes on salaovela kirja. Se on periaatteessa varsin leppoisaa luettavaa, kokoelma viihdyttäviä kertomuksia erikoisista maailmoista. Tarinat on kerrottu matkakertomusten tai sosiaaliantropologisten artikkelien muodossa. Mieleen tulee hakemattakin Swiftin Gulliverin retket, vaikka Changing Planes ei aivan yhtä satiirinen olekaan.

Kirja kertoo viidestätoista erilaisesta maailmasta, joihin voi päästä vierailemaan hallitsemalla erityisen ulottuvuudenvaihtamistekniikan. Jostain syystä tämä tekniikka toimii parhaiten silloin, kun on lentokentällä vaihtamassa lentokonetta (on helppo arvailla, mitä Le Guin pitää lentokoneella matkustamisesta).

Viidentoista maailman joukossa on mielenkiintoisia tapauksia. Osa on puhdasta humoristista satiiria, kuten Hegn, jossa lähes kaikki ovat aatelisia. Yendi ja Gy osoittavat, miten houkuttelevallakin asialla, kuten kuolemattomuudella tai lentämisellä, voi olla synkkä puolensa. Joukkoon mahtuu monta todella kiehtovaa tarinaa, mutta oma suosikkini taitaa kuitenkin olla Seasons of Ansarac, jossa yhdistyy mielenkiintoinen maailma ja hyvin kerrottu tarina.

Avainsanat: antropologia, huumori, novellit, satiiri, science fiction, yhteiskunta

Kyllä, Mihail Bulgakov on kirjoittanut muutakin kuin Saatana saapuu Moskovaan. Vuonna 1974 Suomessa julkaistu Kohtalokkaat munat sisältää neljä pitkää novellia, joissa Bulgakovin hervoton ja rehevä tyyli pääsee hyvin valloilleen. Kolme ensimmäistä on täyttä fiktiivistä tykitystä ja neljäs vähän erityyppinen, omaelämäkerrallinen muistelu lääkärintoimesta.

Tarinoiden kirjoitustyylissä on paljon yhteistä. Alussa kaikki tuntuu hetken kuin normaalin arkielämän kuvaukselta, mutta pikkuhiljaa alkaa tapahtua ja tarina saa huikean fantasian piirteitä. Tapahtumaketju kiihtyy, mikään ei ole varmaa ja Bulgakoville tyypilliset satiiriset piikit pistävät esiin vähän väliä.

Jos pitää Bulgakovin pääteoksesta, niin tuskin voi olla pitämättä tästäkään. Itse pidin eniten kahdesta ensimmäisestä tarinasta, joissa seikkaillaan hieman omituisen eläintieteen professorin sekä byrokratialabyrinttiin joutuvan kanslistin seurassa.

Avainsanat: eläimet, fantasia, ihmisluonto, ironia, lääketiede, Neuvostoliitto, novellit, satiiri

Aburiria on fiktiivinen valtio jossain päin Afrikkaa. Maata hallitsee itsevaltiaana Valtias, jossa yhdistyvät maailman diktaattorien hurmaavimmat piirteet. Valtiaan syntymäpäivän kunniaksi päätetään rakentaa taivaaseen asti ulottuva torni - kunhan vain Globaalipankki myöntää lainan, jolla torni saadaan rahoitettua. Kaikki kansalaiset eivät vain ole aivan yhtä mieltä hankkeen mielekkyydestä.

Variksen velho on hulppeaa satiiria, jota kerrotaan värikkäällä ja liioittelevalla kielellä. Teoksen henkilökaarti on mielipuolinen: Valtias itse ja Valtiaan taistelevat ministerit, korruptoituneet liikemiehet ja poliisit, Aburirian Kansan Ääni -liike, itse Variksen velho... Teos poukkoilee taianomaisesti suuntaan jos toiseen. Ngugi wa Thiong'o kuvaa armottomasti taikauskoa, siirtomaavallan rippeitä, mustien vallanpitäjien alemmuudentunnetta valkoisia kohtaan, länsimaiden finanssilaitosten teräksistä otetta - satiiri on terävää ja meno farssia.

Kirja on pitkä, yli 700 sivua, silti sen olisi suonut jatkuvan kenties hieman pidemmälle - nyt loppu hieman lässähtää. Vaan uskon kyllä, että noin huikealle tarinalle on vaikea luoda arvoistaan loppua. Mikäli afrikkalainen kirjallisuus ja kerrontaperinne on vierasta - kuten varmasti useimmille on - Variksen velho on mitä oivallisin aloituspiste tutustumismatkalle.

Avainsanat: Afrikka, diktatuurit, huumori, noidat, politiikka, satiiri, taikausko

Nyt on kyseessä varsinainen ruotsalaisuuden ylistys ja mikä ihmeellisintä, niin yhtään ei ärsytä. Kirja vaikuttaa niin vitsiltä alusta loppuun asti, vaikka välillä jää miettimään, että ei kai tässä nyt mennä fanaattisuuden puolelle. Sen vapauttaa nauru, joka aivan väkisin pyrkii kaiken aikaa olemaan mukana.

Kirjailija marssittaa kaiken Ruotsiin liittyvän niin hersyvästi ja asiantuntevasti, että tulee samalla annos Ruotsin tuntemusta.

Tätä kirjaa voin lämpimästi suositella ihan kaikille, jotka osaavat lukea viihtyäkseen!

Avainsanat: huumori, ironia, kansallinen identiteetti, murhat, pakkomielteet, ruotsalaisuus, satiiri

Tappavan kuuluisassa Elton käsitteli Big Brotherin, nyt ovat vuorossa kykyjenetsintäsarjat. Calvin Simms on Simon Cowelliakin julmempi menestystuottaja, joka joutuu lähes mahdottomalta tuntuvan haasteen eteen - mutta Simmsille mikään ei ole mahdotonta.

Juoni ei ole Chart Throbin paras puoli. Sen sijaan kurkistus tosi-tv:n kulisseihin ja siihen, kuinka lopputulosta manipuloidaan häikäilemättä on varmaa viihdettä kaikille tämäntyyppisiä sarjoja katsoneille. Eltonin terävän satiirinen ote on varmasti monin tavoin liioiteltua ja kärjistettyä, mutta pistää miettimään, kuinka paljon tuottajilla oikeastaan onkaan valtaa katsojiin ja kilpailijoihin. Viihdyttävä kirja on taattua Eltonia.

Avainsanat: huumori, kykyjenetsintäohjelmat, satiiri, tosi-tv