Avainsana: tietokirjallisuus

Tilaa itsellesi tuoreimmat tällä avainsanalla kuvaillut merkinnät

Tämä Mari K. Niemen toimittama teos kokoaa erilaisia kieltäytymisen muotoja: kirja käsittelee ateismia, raittiusliikettä ja seksistä, vallasta ja sosiaaliturvasta kieltäytymistä, freeganismia ja veganismia ja huippu-urheilijoita ja teknologiakielteisyyttä. Kieltäytymistä on monenlaista, mutta eri asioista kieltäytymiseen liittyy samankaltaisia piirteitä, eikä kaikki kieltäytyminen ole asketismia tai nuorison uhoa.

Artikkelit tarkastelevat aiheitaan historian ja nykypäivän näkökulmista. Kirjoittajavat ovat yliopistoväkeä, joten artikkelien luonne on jokseenkin akateeminen. Osa oli selkeästi kiinnostavampia kuin toiset, mutta tämä lienee osin makukysymyskin: toiset aiheet kiinnostavat enemmän. Kokonaisuus oli joka tapauksessa mainio katsaus kieltäytymiseen, jos ei anna tekstien akateemisuuden haitata.

Avainsanat: historia, kieltäytyminen, kulttuurihistoria, tietokirjallisuus

Tämä on fantastinen kirja. 1970-luvulta peräisin oleva opas esittelee yli 100 peliä ja leikkiä eri puolilta maailmaa. Mukana on kaikenlaisia pelejä: gon ja shakin kaltaisia vakavia strategiapelejä, mutta myös lastenpelejä ja ulkoleikkejä, kuten rosvo ja poliisi ja vanteenpyöritys.

Kaikkia käsitellään kuitenkin samalla hartaudella. Kirjan alkuperäinen nimi on Games of the World : How to Make Them - How to Play Them - How They Came to Be on taas kerran kuvaavampi. Jokaiseen peliin on nimittäin sääntöjen lisäksi valmistusohjeet. Osa on lapsille sopivia askarteluprojekteja, osa todellisia käsityön taidonnäytteitä. Gon kohdalla esimerkiksi neuvotaan rakentamaan oikea kunnon pöytämallinen goban.

Erityisen paljon minua viehättää kirjan kuvitus. Mukana on paljon kuvia pelaajista: englantilaisia lanttilautapelin pelaajia pubissaan, japanilaisia työmiehiä go-laudan äärellä, kiinalaislapsia xiangqin parissa, neuvostoliittolaisia pioneerinuorukaisia itse rakentamansa pöytähockeypelin kimpussa - siis aivan fantastista pelikulttuuria. Pelien kirja on hyvin viehättävä teos.

Näin vanhaa teosta ei enää aivan helposti saa käsiinsä, mutta kirjastosta löytynee. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan!

Avainsanat: käsityöt, lautapelit, leikkiminen, oppaat, pelit, tietokirjallisuus

Tom Sloper on tuttu nimi kenelle tahansa, joka on etsinyt netistä mahjong-tietoutta, sillä Sloperin Mah-jong Zone -nettisivu on kattavin englanninkielinen mahjong-sivusto. Sloperin nimi tuokin kirjalle välitöntä arvovaltaa.

Nimi antaa jo viitettä, mitä on luvassa: punainen lohikäärme on tietysti Kiina ja länsituuli viittaa Yhdysvaltoihin. Alaotsikko The Winning Guide to Official Chinese & American Mah-Jongg kertoo tarkasti, mistä on kyse. Kirjassa on lyhyt kuvaus mahjongin historiasta ja sitten sukelletaan asiaan: 90 sivua yhdysvaltalaista mah-jonggia ja 90 sivua uusia kiinalaisen kilpamahjongin sääntöjä. Kummankin pelin kohdalla käsitellään myös strategiaa, pääasiassa alkeistasolla.

Amerikkalainen mah-jongg on mahjong-maailman kummajainen ja suomalaiselle lukijalle tämä osuus kirjasta on lähinnä kuriositeetti, jota ilmankin tulisi toimeen. Uudesta kilpamahjongista ei sen sijaan ole montaakaan kirjaa olemassa, joten se osa kirjasta on ehdottomasti tutustumisen arvoinen mahjong-harrastajalle - kilpasäännöt ovat hyvät, pidän itse niistä kovasti.

Sloperin tyyli on tuttu nettisivuilta, tosin kirjassa Sloper on huomattavasti nettisivujaan asiallisempi - hyvä niin. Kummankin pelin kohdalla säännöt on kahteen kertaan, ensin tiiviin virallisesti ja sitten laajemmilla selityksillä varustettuna. Minusta se on mukava ratkaisu, vaikka siitä toistoa tuleekin. Kirjan arvo onkin lukemiston sijasta oppaana, joka sujautetaan kassiin mukaan kun lähdetään pelaamaan mahjongia ja josta tarkistetaan ratkaisu pelin aikana herääviin ongelmiin.

Jotakuinkin ainoana virallista kiinalaista kilpamahjongia käsittelevänä teoksena The Red Dragon & the West Wind on joka tapauksessa lähes korvaamaton.

Avainsanat: mahjong, oppaat, pelit, tietokirjallisuus

Hollantilaisen Jelte Repin mahjong-ylistys Het Groete Mahjong Boek on kääntynyt englanniksi hollantia ymmärtämättömän yleisön iloksi. Suuri mahjong-kirja on mielenkiintoista luettavaa kaikille pelistä kiinnostuneille, oli lukijalla aikaisempaa mahjong-kokemusta tai ei. Kirja on kaunis esine, runsaasti kuvitettu ja tyylikkäästi taitettu.

Sisältökin on tasokasta. Rep esittelee ensin mahjongin perussäännöt, joihin on helppo verrata eri muunnelmia. Sen jälkeen Rep lähtee maailmanympärimatkalle kuvaillen mahjongin pelaamista eri puolilla maailmaa: historiallisessa Kiinassa, Yhdysvalloissa, Japanissa, nyky-Kiinassa, Iso-Britanniassa, Hollannissa, Ranskassa, Saksassa ja Italiassa.

Paikalliset muunnelmat tulevat tutuiksi, vaikka kaikkea ei aivan yhtä syvällisesti käsitelläkään. Jos haluaa oppia jonkun tietyn muunnelman erityisen hyvin, kannattaa metsästää joku nimenomaan kyseistä mahjongin lajia käsittelevä kirja tai nettisivu, mutta Repin kirjasta saa hyvän kuvan siitä, millä tavoin mahjongia eri maissa pelataan ja näilläkin ohjeilla voi kyllä hyvin kokeilla eri pelitapoja.

Aloittelijalle kirja on siis erittäin hyvä yleiskatsaus mahjongiin, kokenut pelaaja taas nauttii eri sääntövaihtoehtojen selkeästä kuvauksesta ja kirjan runsaasti kuvamateriaalista ja pikkutiedon määrästä. Tuloksena on siis kaikin puolin miellyttävä teos.

Avainsanat: mahjong, oppaat, pelit, tietokirjallisuus

Mahjong on hieno kiinalainen peli, joka eksoottinen, mutta tutumpi kuin uskoisi: peli on nimittäin rommin, ginirommin ja Rummikubin kaltaisten pelien lähisukulainen. Myös pelivälineet, mahjong-tiilet, ovat monille tutut Mahjong-, Taipei- tai Shanghai-nimellä kulkevista pasianssipeleistä.

Peli on kuitenkin monille vieras ja helppoudestaan huolimatta haastava opeteltava. Netistä löytyy paljon informaatiota, oikeastaan liikaakin, joten hyvä yhteen asiaan keskittyvä kirja auttaa saamaan tiedon sekasorrosta tolkkua. Whitneyn käsikirja on hyvä valinta. Kyseessä on perinteikäs opus, sillä kirjan ensimmäinen laitos ilmestyi jo 1960-luvulla.

Perinteisyys tarkoittaa tässä myös vanhanaikaisuutta: kirja käsittelee vanhaa japanilaista mahjongia, joka oli 60-luvulla vielä ajankohtainen, mutta jota ei enää nykypäivänä Japanissa juuri pelata. Se ei tässä tapauksessa oikeastaan haittaa, sillä klassinen japanilainen mahjong on yksinkertaisempana aloittelijoille modernia parempi valinta. Valitsin itsekin omaan Tarotista texas hold'emiin -kirjaani monista mahjong-säännöistä samat japanilaiset säännöt (ja hongkongilaisen vanhan tyylin).

Whitney esittelee pelin perussäännöt selkeästi, tarjoilee runsaan valikoiman erilaisia vaihtoehtoisia sääntöjä, kuvaa pelaamisen käytäntöjä ja selittää pisteenlaskun huolella. Lopussa on lisäksi varsin hyvä strategiaosuus, jonka ohjeilla saa vähän otetta siihen, miksi tuuripeliltä tuntuva mahjong on oikeasti vaativa taitopeli. Kirja on lisäksi kaunis ja tyylikäs.

Avainsanat: mahjong, oppaat, pelit, tietokirjallisuus

Alkuluvut - luvut, jotka ovat jaollisia vain itsellään ja ykkösellä - ovat matematiikan rakennuspalikoita. Niiden mysteerit ovat kiehtoneet matemaatikkoja vuosituhansien ajan. Alkuluvut ovat edelleen pohjimmiltaan selittämätön ilmiö: ei ole olemassa kaavaa, jolla pystyy ennustamaan alkulukujen esiintymisen. Internetin tiedonsalausmenetelmien turvallisuuskin perustuu alkulukuihin.

Alkulukujen - ja matematiikan ylipäätänsä - maailmassa on yksi ongelma ylitse muiden: Riemannin hypoteesi. 1800-luvun puolivälissä nerokas matemaatikko Bernhard Riemann sai ajatuksen, jossa voi piillä avain alkulukujen salaisuuksiin. 150 vuotta myöhemmin hypoteesi on todistamatta. Kaikki todistusaineisto puhuu vahvasti hypoteesin todenmukaisuuden puolesta, mutta loogista, matemaattisesti kestävää todistusta ei ole.

Riemannin hypoteesin ratkaisijalle on luvassa paljon rahaa ja ennen kaikkea kuolematon maine tieteen aikakirjoissa. Marcus du Sautoy esittelee kirjassaan alkulukujen merkitystä ja matemaatikoita, jotka ovat yrittäneet ratkaista mysteeriä. Kirja on melkoinen huippumatematiikan kuka-kukin-on: sivuilla esiintyvät Gauss, Euler, Ramanujan, Selberg, Gödel, Hilbert, Weil, Wiles, Legendre, Hardy, Erdős ja monet muut.

Du Sautoy, ansioitunut matemaatikko itsekin, osaa esittää asiansa kiinnostavasti. Aihe on sama kuin Alkulukujen lumoissa -teoksessa, tämä on kenties sittenkin kiinnostavampi kirjoista. Vaikea sanoa, sen verran on aikaa Derbyshiren kirjasta etten osaa tarkemmin vertailla. Pikasilmäyksellä netissä vertailijat pitävät Derbyshireä kuitenkin vahvempana kahdesta; ainakin Derbyshirellä on enemmän varsinaista matematiikkaa, mikä voi olla plussaa tai sitten ei. Hyviä kirjoja molemmat, vikaan ei mene luki kumman tahansa. Molempien lukeminen ainakin kovin lähekkäin on kuitenkin liikaa vanhan kertausta.

Avainsanat: alkuluvut, historia, matematiikka, Riemannin hypoteesi, tieteen yleistajuistaminen, tietokirjallisuus

Go on vaativa peli, jonka pelaaminen vaatii perinpohjaista opiskelua. Paras vaihtoehto on löytää hyvä opettaja, mutta opettajaa ei ole saatavilla, kirja auttaa. Suomenkielisistä kirjoista on kuitenkin ollut puutetta: edellinen suomenkielinen kirja, Siivolan ja Paateron Go - Jumalten peli, ilmestyi vuonna 1988. On siis ehdottomasti aika uudelle kirjalle, tällä kertaa kyseessä on suomennos.

Go - Taitopelin perusteet -kirjan kirjoittaja Yilun Yang on kiinalainen ammattilaispelaaja ja kokenut go-opettaja. Yang haluaa kirjassaan esitellä tehokkaimman tavan oppia pelaamaan. Teoksen alkuperäisnimi Fundamental Principles of Go kertoo suomennosta täsmällisemmin mistä on kyse.

Yang pureutuukin kirjassaan ydinkysymyksiin: kuinka avaus pelataan, kuinka kiviä yhdistetään, kuinka josekeja käytetään tehokkaasti, kuinka tehdään invaasioita ja redusointia ja kuinka tiettyihin usein esiintyviin muodostelmiin on parhainta hyökätä. Nämä ovat avainasioita, joita jokainen gonpelaaja joutuu aluksi pohtimaan.

Kirjan on suomentanut gonpelaaja, joten tekstissä on termistö kohdallaan ja asia etenee muutenkin sujuvasti. Japaninkielistä go-sanastoa viljellään ahkerasti, mutta siltä on vaikea välttyä ja uuden gonpelaajan onkin vain opeteltava tietty perussanasto. Kirjassa on onneksi mukana lyhyt sanasto.

Aivan vasta-alkajalle kirja ei sovi. Suomentaja on lisännyt loppuun lyhyen selityksen gon säännöistä, sellaista kun ei alkuperäisteoksesta löydy, mutta en silti suosittele tätä kirjaa tyhjästä gon pariin lähteville (Wikipedian go-artikkeli on kenties parempi aloituspiste). Jos gon perusidea on tuttu ja säännöt selvillä, tästä kirjasta saa erittäin paljon irti, sillä se keskittyy hyvin tärkeisiin asioihin. Miellyttävän näköinen kirja ansaitsee paikkansa varsinkin jokaisen aloittelevan gonpelaajan kirjahyllyssä.

Avainsanat: go, lautapelit, pelit, tietokirjallisuus

Tehtiin sitä tutkimusta ennenkin. Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus perustuu Julius Krohnin vuonna 1887 pitämään luentosarjaan, jonka Krohnin poika Kaarle Krohn, professorismies hänkin, toimitti kirjaksi vuonna 1894. Tästä kirjasta Salakirjat on tehnyt uuden näköispainoksen.

Wikipedia osaa kertoa Krohnista yhtä jos toista: Krohn muun muassa kirjoitti ensimmäisen suomenkielisen pro gradun vuonna 1857 ja kehitti folkloristiikan ensimmäisen tieteellisen metodin, maantieteellis-historiallisen metodin. Ulkomailla metodi tunnetaan The Finnish Research Method -nimellä. Krohn antoi myös elohopealle sen nykyisin nimen; ennen Krohnia puhuttiin elävästä hopeasta.

Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus kuvaa suomensukuisten kansojen muinaisia pyhiä paikkoja, jumalankuvia, noitia ja uhripappeja ja uhrimenoja. Kuvaus on yksityiskohtaista vyörytystä kansa toisensa perään, niin että hitaampaa heikottaa. Kirjan kieli onkin nykylukijallekin hyvin selkeää ja helppotajuista, mutta tyyli on ehkä hieman raskas luettelomaisuudessaan.

Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus osoittaakin, että jo 1800-luvulla hallittiin lievästi puisevan akateemisen tekstin kirjoittaminen. Satunnainen lukija saattaakin jäädä kaipaamaan elävämpää tekstiä; sen sijaan aiheesta kiinnostunut saa tästä kirjasta sen iästä huolimatta varmasti paljon irti. Ilolla on myös todettava, että kirjassa on paljon varsin taidokkaasti piirrettyjä kuvia, jotka havainnollistavat tekstin kertomaa mukavasti.

Avainsanat: antropologia, folkloristiikka, mytologia, tietokirjallisuus, uskonto

Perinteiset taloustieteet odottavat, että ihmiset käyttäytyvät aina täysin rationaalisesti ja tekevät järkeviä ratkaisuja. Arkijärjellä tämä tuntuu erikoiselta, sillä ihmiset ovat yleensä kaikkea muuta kuin järkeviä. Tutkija Dan Ariely on samaa mieltä; lisäksi Ariely vakuuttaa, että ihmisten järjenvastaisuus on itse asiassa ennustettavaa ja toistuvaa.

Kirja käy läpi joukon esimerkkejä eri elämänalueilta. Jokainen esimerkki havainnollistetaan joukolla kokeita, jotka vahvistavat Arielyn sanomaa. Ilmainen on todellakin houkuttelevampaa kuin halpa, kalliimmat lääkkeet todellakin tehoavat paremmin kuin halvat, omistettu asia todellakin koetaan arvokkaammaksi ja niin päin pois. Ihmismielen ennustettava irrationaalisuus käy selväksi.

Predictably Irrational on viihdyttävä kirja, sillä Ariely osaa esittää asiansa sujuvasti. Koeasetelmat ovat mielenkiintoisia. Samalla kirja on varsin opettavainen. Jos esimerkiksi myy jotain, tämä kirja tarjoaa vinkkejä siitä, miten ostajia ohjaillaan ja kuinka tuotteiden arvoa pystyy kohentamaan yksinkertaisin keinoin. Myös omaa päätöksentekotaitoaan pystyy kehittämään kun tunnistaa tässä kirjassa esitettyjä asioita: Ariely neuvoo tapoja olla vähän rationaalisempi päätöksenteossaan.

Tämä on siis kaikin puolin kiinnostava ja opettavainen teos, raikasta käyttäytymistieteisiin nojaavaa taloustiedettä (behavioral economics) hieman Freakonomicsin tapaan (mutta paremmin). Malcolm Gladwellin populaaripsykologia ja päätöksentekopohdiskelu ei ole myöskään tästä kaukana.

Avainsanat: päätöksenteko, psykologia, taloustiede, tieteen yleistajuistaminen, tietokirjallisuus

Tämä kirja saattaa herättää luokkatietoisuutta. Jonkinlainen virallinen ajatus tietysti kuuluu, että Suomessa kaikki ovat samaa iloista keskiluokkaa, eikä Suomi ole luokkayhteiskunta. Ei kuitenkaan tarvita kuin hieman omien kokemusten ja oman luokka-aseman pohtimista, niin huomaa, että pinnan alta löytyy luokkayhteiskunta. Toki itsekin olen monessa mielessä nimenomaan hyvin keskiluokkainen ja keskiluokkaisesta perheestä kotoisin, mutta toisaalta keskiluokkaisuus näyttäytyy nimenomaan eron tekemisenä työväenluokkaan ja ylempiin luokkiin — joihin en missään nimessä kuulu.

Katriina Järvinen (työläisperheen akateemiselle uralle päätynyt tytär) ja Laura Kolbe (selkeästi keskiluokkaisempi tausta) ovat kirjoittaneet kiehtovan kirjan, jonka esseetyyppiset artikkelit käsittelevät luokkaa ja "luokkaretkeilyä", kuten alkuperältään ruotsalainen työväenluokan sosiaalista nousua kuvaava termi kuuluu. Järvinen ja Kolbe ovat haastatelleet joukkoa 30–50-vuotiaita erilaisista luokkataustoista tulevia ja luokkakysymystä valotetaan näiden ihmisten kokemusten kautta.

Luokka ja köyhyys ovat asioita, joista Suomessa ei juuri puhuta. Kenties olisi syytä? Kehitys vaikuttaisi Järvisen ja Kolben mukaan olevan menossa siihen suuntaan, että luokkaerot taas korostuvat. Esimerkiksi työttömyys periytyy, eikä työväestön lapsien ole yhtä helppo saada akateemista koulutusta, vaikka korkeakoulutus toistaiseksi maksutonta onkin.

Hyvin henkilökohtaisella tasolla liikkuva kirja on hauska ja ajatuksia ja keskustelua herättävä. Pidin erityisesti Katriina Järvisen osuuksista; niissä työväenluokasta akateemiseen maailmaan noussut luokkaretkeilijä kertoo kokemuksistaan avoimesti, tukien omia havaintojaan haastattelumateriaaleilla.

Avainsanat: antropologia, luokkayhteiskunta, sosiologia, sukupolvet, Suomi, tietokirjallisuus, yhteiskunta