Kirjavinkit » » vanhuus

Arne Nevanlinna: Marie

Irja — Sun, 04 Jan 2009 06:34:18 +0000

Tämä kirja oli yksi vuoden 2008 Finlandia-ehdokkaista. Nevanlinnamaisen hienostunut romaani, joka rakentaa yhteyksiä ranskalaiseen romaaniin, muun muassa Proustiin. Melko poikkeuksellista suomalaisessa nykykirjallisuudessa.

Romaanissa 100-vuotias Marie elää Helsingissä, herraskaisessa ruotsalaisessa vanhainkodissa elämänsä loppupäivää. Häntä ei juuri kiinnostaa muu kuin se, että selviää itse muutamasta jokapäiväisestä ja itselle tärkeästä intiiminä pitämästään asiasta.

Marielle tärkeintä on muistaminen ja muistelu. Pääosin hän torkahtelee ja muistelee lapsuuttaan Strasbourgissa sekä nuoruuttaan, avioitumistaan Suomeen sekä sukulaisiaan ja heidän kohtaloitaan. Marielle avioliitto Suomessa, hänen miehensä, tavat ja elämä täällä olivat hänelle vieraita ja ovat vieläkin. Vanhainkodissakin häntä pidetään hieman höppänänä, koska hän mieluusti puhuisi ranskaa tai edes ruotsia, jota edes kaikki hoitajat eivät puhu tai halua puhua. Muistaminen ja muistelu on kirjan ydin.

Loppu ja Marien kuolema ovatkin sitten sattumusten summa, kuvitelmien ja muistelujen aiheuttamia omalla tavallaan nekin. Rinnan joidenkin muistelujen, kirjeiden ja päiväkirjamerkintöjen osana kulkee tarina erään suomalaistytön kohtalosta, josta myös lisää aivan lopussa.

Minusta kirja on hieno, esteettisen hienostunutkin ja ymmärrän kyllä, että tämä ei Finlandiaa saanut. Jo aihe, sen käsittely sekä eräät tapahtumat ja suorasukaisuus ovat varmasti olleet esteinä. Minä pidin tästä, sekä nuoruuden että vanhainkodin kuvauksista ja eräästä oudosta loppusattumuksesta. Ei sen enempää, lukekaa hitaasti ja nauttikaa eli suosittelen.

© Kirjavinkit, 2009. | Arvostelu Kirjavinkkien sivuilla | Ei kommentteja
Avainsanat: alzheimerin tauti, avioliitto, elämä, kirjeet, kulttuurien kohtaaminen, kuolema, muistot, päiväkirjat, vanhainkodi, vanhuus
Muista osallistua kilpailuun!
Marie BookPlus.fi-kirjakaupassa

Feed enhanced by Better Feed from Ozh

Sisko Istanmäki: Yöntähti

Irja — Sun, 28 Dec 2008 05:41:26 +0000

Kahdeksankymppisten luokkakokous pidetään lapsuuden koulutalossa ja tunnistaminen alkaa heti. Vuodet ovat vierineet, mutta ihmisten perusluonne pysyy. Aina asioita järjestellyt Norma ilmoittaa kaikille mielenkiintoisen uutisen: Hän on ostanut talon, unelmien talon, jossa olisi tilaa kymmenelle vanhukselle, siis heille luokkatovereille. Ystävyyden talo, Rauhanmäki.

Kaikki kiusaantuvat hieman eikä ajatus ole oikein mieluinen kellekään. Kaikilla on omat asuntonsa, kellä millainenkin eikä ajatustakaan muuttaa muualle. Parin viikon sisällä tilanne kuitenkin muuttuu: erään asuntoon muuttaa siskontyttö miehineen puolipakolla, pastori taas tuntee itsensä yksinäiseksi, erään leidin asuntoon taas tulee suuri remontti.

Norman toive täyttyy — hän saa kaikki asukkaat, mutta mikään rauhan tyyssija talosta ei tule. Keittäjä pitää omituista käkätystään ja asukkaat riitelevät toistensa kanssa milloin mistäkin. Kissa Yöntähti metsästelee rakasta Tipu-undulaattia ja Norma on edelleen katkera nuoruuden hairahduksestaan. Kirjailija kirjoittaa omituisia satuja eikä tunnustetun taiteilijankaan teoksista ole jäljellä kuin yksi. Hyvin ei tunnu menevän kenelläkään. Lisäksi asuinmaksuihin on tulossa mieletön korotus, josta kukaan ei varmaan selviä.

Lopulta talon tuhonnut tulipalo järjestää asiat — ehkä parempaan suuntaan. Asukkaat joutuvat vanhainkoteihin, kukin omaan kuntaansa. Loppu kommuuniasumiselle tuli nopeammin kuin luultiinkaan. Istanmäki antaa aika selkeästi ymmärtää, että vanhuus ei ole mikään ihana olotila, autuus ja leppeys.

Vanhus saa ja voi olla vihainen, kiukkuinen, yrmeä ja riitaisia — ihan syystäkin vielä. Ja vanhainkoti on vanhainkoti, se ei muutu nimeä vaihtamalla laitoksesta miksikään muuksi. Aika skeptinen, mutta todenmukaisen oloinen kuvaus vanhuudesta ja sen mukanaan tuomista ”pikku ongelmista”, joihin muilla ainakin on kova halu puuttua. Suositan — tämä kannattaa lukea jo tässä iässä! Kuten kirjan eräs henkilö sanoo, vanhuus on perseestä...

© Kirjavinkit, 2008. | Arvostelu Kirjavinkkien sivuilla | Ei kommentteja
Avainsanat: elämä, kommuuniasuminen, laitokset, vanhainkoti, vanhuus
Muista osallistua kilpailuun!
Yöntähti BookPlus.fi-kirjakaupassa

Feed enhanced by Better Feed from Ozh

Gabriel García Márquez: Kukapa everstille kirjoittaisi

Hannu — Mon, 14 Jul 2008 10:56:13 +0000

Kolumbialainen nobelisti Gabriel García Márquez on tunnetuimpia nykykirjailijoita. Kukapa everstille kirjoittaisi, joka on kirjoitettu vuonna 1957 ja julkaistu alunperin vuonna 1961, on eräs hänen varhaistuotantonsa pienistä helmistä. Se kertoo vanhasta vallankumoussoturista ja hänen astmaa potevasta vaimostaan, heidän elämästään köyhyydessä pienessä kyläpahasessa, jonne laiva tuo postin kerran viikossa. Eversti odottaa päätöstä hänelle luvatusta eläkkeestä. Odottaa ja odottaa, kuten on tehnyt jo 15 vuotta. Joka perjantai hän menee postikonttoriin, katsoo postinlajittelua ja toivoo, että kirje viimein tulisi. Everstin ja vaimon poika on kuollut taas erään vallankumouksen pyörteissä. Pojalta on jäänyt tappelukukko, jonka varaan eversti ja vaimo pyrkivät rakentavaan tulevaisuuttaan. Kunhan tammikuu tulee, voidaan kukko viedä tappeluun ja tienata paljon rahaa. Siihen asti pärjätään jotenkin muuten.

García Márquezin tarinan tenho on jossain muualla kuin nokkelassa sanailussa tai nopeissa ja yllättävissä juonenkäänteissä. Hänen ilmaisunsa on hyvin pelkistettyä ja tarkkaan harkittua. García Márquez pystyy vain muutamalla hyvin valikoidulla sanalla ilmaisemaan enemmän kuin moni muu kokonaisissa kirjoissa. Hyvin hienovaraisesti, pienillä ja jopa arkisilla eleillä luodaan tarkka kuva everstistä, ikuisesta hieman surumielisestä optimistista, jota ei lannista köyhyys, sairaus eikä nälkä. Aina on huominen - huomenna, ensi viikolla, ensi vuonna eläke myönnetään, kukko on läänin paras kukko, voittaa varmasti, ja kaikki on taas hyvin. Kukapa everstille kirjoittaisi on kaunis pieni kirja, jonka lukeminen jättää hieman alakuloisen, mutta jotenkin kovin hyvän olon. Suosittelen kaikille - nautinnollinen lukukokemus!

© Kirjavinkit, 2008. | Arvostelu Kirjavinkkien sivuilla | Ei kommentteja
Avainsanat: eläke, Etelä-Amerikka, köyhyys, nälkä, vallankumoukset, vanhuus
Muista osallistua kilpailuun!
Kukapa everstille kirjoittaisi BookPlus.fi-kirjakaupassa

Feed enhanced by Better Feed from Ozh

Cormac McCarthy: No Country for Old Men (Menetetty maa)

Elina — Sun, 16 Mar 2008 19:45:16 +0000

Ollaan 80-luvun alun Teksasissa lähellä Meksikon rajaa, missä huumeet liikkuvat. Llewellyn Moss kuljeksii metsästämässä erämaassa, kun hän löytää pickupin ja sen ympärillä ruumiita kuin sotatantereella. Autossa on heroiinilasti ja rahasalkku, jossa on kaksi miljoonaa dollaria. Moss jättää huumeet mutta ottaa rahat. Samalla hän ymmärtää muuttuneensa takaa-ajetuksi. Rahasalkun perässä navigoiva Anton Chigurh on kylmäverinen murhaaja ja täysi psykopaatti, joka tappaa ympäriltään kaiken mikä liikkuu, myös huumekaupan toverit pikkunilkit. Sheriffi puolestaan yrittää löytää sekä Chigurhin että vaarassa olevan Mossin.

Toisena tasona tekstissä kulkee seriffin Ed Tom Bellin minämuotoinen monologi. Vanha Ed Tom ei enää ymmärrä sellaista pahuutta jota hän nyt joutuu kohtaamaan. Tämä maa ei ole enää häntä varten - näin ymmärtäisin kirjan nimen.

Teos on sekä huima trilleri että väkivaltakierteen pohdinta. Luin kirjan englanniksi ja pidin tyylistä, McCarthyn lyhyistä lauseista, pitkistä virkkeistä ja nautittavasta dialogista sekä Ed Tomin kansanomaisesta turinasta. En päässyt vertaamaan suomennokseen, koska kaikki kirjaston kirjat ovat juuri nyt liikkeellä. Kirjan luettuani katsoin myös elokuvan. Molempi parempi! (Javier Bardem on ihan painajaismainen Chigurh.)

© Kirjavinkit, 2008. | Arvostelu Kirjavinkkien sivuilla | Ei kommentteja
Avainsanat: huumeet, pahuus, sarjamurhaajat, Texas, trilleri, vanhuus, väkivalta
Muista osallistua kilpailuun!
No Country for Old Men (Menetetty maa) BookPlus.fi-kirjakaupassa

Feed enhanced by Better Feed from Ozh

Terhi Utriainen: Siivekäs vahtikoira

Elina — Wed, 03 Oct 2007 18:58:17 +0000

Iäkäs Alina sairastaa syöpää kotonaan jo vuoteen omana ja happiviiksissä. Kotisairaanhoito tuo lääkkeitä, Pirkko-tytär käy Saksasta kääntymässä. Sitten Alinan seuraksi lähetetään Kaisa. Hän on valokuvaaja, ja hän asettaa läsnäolonsa ehdoksi, että saa kuvata Alinaa; viimeinen kuva otettaisiin, kun Alina on kuollut. Kirja kertoo Alinan ja Kaisan tarinan tuohon viimeiseen kuvaan asti. Loppupuheenvuoro on enkelillä, joka on vartioinut naisia Kaisan saapumisesta asti ja kirjoittaa heidän tarinaansa. Tämä enkeli ei olekaan mikä tahansa enkeli, vaan pikemmin riemastuttava kuin tavanomainen hahmo.

Utriaisen teksti on tunnevoimaista ja intensiivistä, vaatii pysähtelemäänkin. Utriainen on uskontotieteilijä. Siivekäs vahtikoira ei kuitenkaan ole erityisesti uskonnollinen kirja, vaikka siinä tuo taivaallinen minäkertoja onkin. Minulle enkeli tarkoittikin myötäelämisen kykyä - sehän ei ole niinkään yliluonnollinen asia vaan se arjen vahtikoira, joka vartioi että ollaan ihmisiä toisillemme. Vallan viehättävä kirja!

© Kirjavinkit, 2007. | Arvostelu Kirjavinkkien sivuilla | Ei kommentteja
Avainsanat: enkelit, kuolema, saattohoito, valokuvaus, vanhuus, yliluonnollisuus
Muista osallistua kilpailuun!
Siivekäs vahtikoira BookPlus.fi-kirjakaupassa

Feed enhanced by Better Feed from Ozh