Roald Dahl : kaikki arvostelut

Herra Hapuli on eläkkeellä oleva yksinäinen teknikko, joka rakastaa parvekekukkiaan. Lisäksi Herra Hapuli on salaisesti rakastunut alakerran naapuriinsa, leskeksi jääneeseen Rouva Hopiaan. Rouva Hopian intohimon kohde on kuitenkin vain hänen parvekkeellansa elävä pikkuinen lemmikkikilpikonna Allu, eikä hän huomaa lainkaan Herra Hapulin häneen kohdistuvia tunteita. Rouva Hopia toivoisi Allun kasvavan paljon isommaksi. Tästä Herra Hapuli saa ajatuksen, joka kaikessa absurdiudessaankin on loistava. Mihin kaikkeen rakkaus pystyykään?

Dahlin hauska, lämmin ja hyväntuulinen satu on viihdyttävää luettavaa. Muutamat hersyttävät kielelliset oivallukset ovat myös kääntyneet mukavasti suomeksi. Erityisen hauskaa oli lukea Herra Hapulin kilpikonnankiikittäjän toiminnasta. Quentin Blaken kuvitus luo mainiosti hyväntuulista tunnelmaa, tosin värikuvat olisivat olleet vieläkin kivampia. Kaikkiaan Annok iplik on oikein mukava pikku tarina, niin lapsille kuin aikuisillekin.

Avainsanat: kilpikonnat, lemmikit, rakkaus, sadut

Roald Dahl ja hänen vakiokuvittajansa Quentin Blake tarttuivat hauskassa sadussaan Kekseliäs kettu maaseudun isäntien ongelmaan, varastoja ja kanatarhoja ryöstelevään kettuun. Kolme keljua isäntää päättää ottaa kirotun ketun hengiltä keinolla millä hyvänsä. Alkaa hurja kaivuukilpailu metsän mäellä, joka pian ei olekaan enää mäki vaan pikemminkin monttu. Sitten isännät asettuvat väijyksiin luottaen siihen, että ketun on pian pakko antautua. Kekseliäs kettuisä keksii kuitenkin juonen, jonka avulla hän onnistuu pelastamaan ei vain itsensä ja perheensä, vaan myös mäellä majailevat mäyrät, kaniinit, maamyyrät ja lumikot.

Dahlin tapaan sadun hahmot eivät ole kovinkaan mustavalkoisen hyviä tai pahoja. Tarinan sankari, kettuisä, on tietenkin pohjimmiltaan ovela rosvo, joka ryöstää elantonsa ilkeiltä isänniltä. Isäntien oikeutta omaisuuteensa ei varsinaisesti oikeuteta, vaan ketun annetaan rauhassa käydä hakemassa kana sieltä, toinen täältä. Mäyrä, järjen ja kohtuullisuuden ääni, kyseenalaistaa kettuisän puuhat, mutta kettu perustelee tekojaan sillä, että isännät ovat vieläkin pahempia, kun haluavat tappaa koko metsän väen. Viinin nautinnot eivät suinkaan ole myöskään metsän väelle vieraita, juopottelevan rotan kohtaaminen kuuluu kirjan hauskimpiin hetkiin.

Quentin Blaken kuvitusta on vielä kehuttava erikseen. Muutamin suttuisin viivoin hahmotellut henkilöt ovat hersyvän humoristisia, mutta hyvin tarkkanäköisesti Dahlin hahmoja karakterisoivia, ja luonnosmaisuudestaan huolimatta (tai ehkä juuri siksi) visualisoivat sopivan vinosti Dahlin kieroutunutta satumaailmaa. Erityisesti kaikki kolme isäntää joutuu melkoisen tylysti Blaken kynän uhriksi. Myös kravattiin ja villatakkiin pukeutunut isämäyrä on ehdottomia suosikkejani.

Vaikka jotkut kriitikot eivät Roald Dahlin makaabereista tarinoista välitäkään ja jopa paheksuvat niitä, niin kaikkiaan Kekseliäs kettu on satu, jota ainakin omille lapsilleni joskus mielelläni lukisin.

Avainsanat: isännät, ketut, maaseutu, metsästys, sadut, veijarit

Alahuuli on neljän novellin, tai jutun, tai opettavaisen tarinan kokoelma. Roald Dahlin tyyli ei petä: se on tässäkin kokoelmassa tutun leikittelevä, rikas, viekoitteleva ja yllätyksellinen.

Dahlin kauhujuttujen tapaan tässäkin kokoelmassa mennään rajojen yli ja puututaan tabuihin. Aihepiirinä on kuitenkin tällä kertaa seksi. Halutessaan näitä voi lukea kummitusjuttujen ja urbaanilegendojen tapaan suorastaan varoitustarinoina. Tosin ne osuvat niin kutkuttaviin kohtiin ihmisluonnossa, että on vaikeaa nähdä, miten varoituksista pystyisi ottamaan vaarin.

Avainsanat: erotiikka, huumori, novellit

Roald Dahl on lähinnä jäänyt minulle mieleen lastenkirjailijana. Oikea käsitys tai ei, kyllä Dahl osaa aikuisillekin kirjoittaa novelleja. Nämä iltasadut vain saattavat jättää valvomaan; loppu on tuskin koskaan onnellinen (mikä tietysti parhaimmillaan vain lisää mieleenpainuvuutta).

Rakkaani, kyyhkyläiseni on koottu kahdesta erillisestä novellikokoelmasta. Tutustumme muiden muassa huoneita vuokraavaan vanhaan rouvaan, jolla käy harvinaisen vähän asiakkaita, pappina esiintyvään huonekalumyyjään ja Suureen kielikoneeseen.

Alkupään tarinat vangitsevat mielenkiinnon, ja niiden voimin jaksaa lukea loppupään hiipuvat novellitkin. Tarinat eivät ole niinkään yliluonnollisia, vaan parhaimmillaan absurdeja ja ihanan, röyhkeän villejä: satuja, jotka saavat lukijan silmät pyöristymään ja päähenkilöt epätoivoon ruotiessaan ihmisluonnon ja yhteiskunnankin pimeitä puolia.

Avainsanat: absurdi, ihmisluonto, novellit