Guy Gavriel Kay : kaikki arvostelut

Guy Gavriel Kay on kanadalainen fantasiakirjailija, jonka monet teokset ovat ikäänkuin historiallista fantasiaa: ne sijoittuvat maailmoihin, jotka muistuttavat jotain meidän maailmamme historiallista aikakautta, mutta ottavat taiteellisia vapauksia ja sisältävät jonkin verran yliluonnollisia elementtejä. Fionavarin kuvakudos sen sijaan on silkkaa fantasiaa ja omanlaistaan Tolkien-pastissia.

Tolkien-yhteydet eivät Kayn kohdalla ole yllätys. Kun Christopher Tolkien tarvitsi apulaista käymään läpi isänsä kirjallista jäämistöä, hän valitse tuttavaperheen pojan, Guy Gavriel Kayn, avukseen. Tuloksena oli Silmarillion, ja ilmeisesti Kaylle palo kirjoittaa fiktiota. Fionavarin kuvakudoksen ensimmäinen osa, Kayn esikoisteos, ilmestyi vajaa kymmenen vuotta myöhemmin, 1984. Sen jälkeen uusia kirjoja on ilmestynyt muutaman vuoden välein.

A Song for Arbonne on jälleen yksi erinomainen vaihtoehtohistoriallinen tarina Guy Gavriel Kaylta. Arbonne ja ympäröivät valtiot ovat mielikuvituksen tuotosta, mutta tuovat mieleen trubaduurien Ranskan sydänkeskiajalta. Arbonnessa hovirakkaus ja trubaduurit ovat kunniassa ja naisilla on poliittista ja uskonnollista valtaa; pohjoisessa Gorhautissa sotiminen on tärkeää ja nainen on miehen omaisuutta, jota vartioidaan armotta.

Tarina on fantastinen: vahvojen henkilöiden kautta syntyy kertakaikkisen kiehtova kertomus, jossa valta, sodat, rakkaus, musiikki ja perhesiteet sekoittuvat sopaksi, jossa riittää käänteitä ja yllätyksiä. Vaikka kirja fantasiaksi lasketaan, fantasiaelementit ovat hyvin vähäisiä: pääosin kirja on keskiaikaista elämää ilman yliluonnollisuuksia.

Kay on ehdottomasti yksi suosikkikirjailijoitani, nimenomaan näiden puolihistoriallisten kirjojensa ansiosta.

Avainsanat: fantasia, juonittelu, keskiaika, musiikki, rakkaus, sota, valtapelit

Tiganan maakuntaa Kämmenen niemimaalla on kohdannut synkkä kohtalo. Kun kaksi noitakuningasta jakoi niemimaan keskenään, toisen kuninkaan poika kuoli Tiganassa. Tästä kostoksi noitakuningas hävitti maan tyystin, pyyhkien sen nimen ihmisten mielistä. Vain Tiganassa syntyneet voivat enää kuulla maan nimen ja kun viimeinenkin heistä kuolee, Tigana häviää historiasta.

Tigana ei kuitenkaan ole vielä unohtunut ja vastarintaliike on olemassa. Noitakuninkaan surmaaminen ei kuitenkaan ole helppo tehtävä, etenkin kun Kämmenen vapauttamiseksi samalla pitää eliminoida myös niemimaan toista puoliskoa hallitseva toinen noitakuningas.

Tigana on Kayta parhaimmillaan: eeppistä aikuisten fantasiaa, jossa synkät tapahtumat, toivonpilkahdukset ja voiton hetket sekoittuvat tyylikkääksi kokonaisuudeksi. Suomeksi Tigana on julkaistu monien fantasiakirjojen tapaan kahdessa osassa.

Avainsanat: fantasia, magia, salaliitot, tyrannit

Lord of Emperors päättää Sailing to Sarantiumin aloittaman The Sarantine Mosaic -kaksikon - ja tyylikkäästi päättääkin! Kay on todellakin erinomainen kirjoittaja. Tarina sen kuin tiivistyy Kayn tuodessa mukaan uusia henkilöitä. Kuinka käy Crispinin, entäs Sarantiumiin lähetetyn bassanidi-lääkärin?

Kay on taitava kertoja. Kirjan käyttää alkuvaiheissaan parisataa sivua yhden päivän tapahtumien kuvailuun. Kaksi askelta eteen, yksi taakse -menetelmällä Kay kelaa päivän tapahtumia eri henkilöiden näkökulmasta. Tekniikka toimii, lopputuloksena on kirja, joka on vaikea laskea käsistään ennen kuin koko henkilöparven kohtalot ovat selvillä.

The Sarantine Mosaic nousi välittömästi suosikkifantasiakirjojeni joukkoon, ja Kaylta on selvästi luettava muutakin.

Avainsanat: Bysantti, fantasia, hallitsijat, juonittelu, uskonto

Tartuin hetken mielijohteesta The Sarantine Mosaic -sarjaan, koska olen saanut Kaysta vaikutelman kehutusta fantasiakirjailijasta. Valinta ei ollut huono: Sailing to Sarantium paljastui kertakaikkisen mainioksi kirjaksi.

Varsinaista fantasiaa kirjassa on vain keksitty maailma ja muutamat hienovaraiset yliluonnolliset yksityiskohdat. Maailma on paljon velkaa historialliselle Bysantille ja muistuttaa monin tavoin historiallista Roomaa kilpa-ajoineen ja kaikkineen.

Kirjan henkilökaarti on laaja, mutta pääosassa on mosaiikintekijä Crispin, joka saa kutsun valtakunnan pääkaupunkiin koristamaan suurta Pyhän Viisauden pyhäkköä mosaiikeilla. Matkaan liittyy taiteen lisäksi poliittisia, sodankäynnillisiä ja uskonnollisia jännitteitä; Crispin joutuu monenlaisen pyörityksen ja hovijuonittelun keskelle. Kayn tyyli on polveileva, jälkiviisasteleva ja vaihtelee humoristisesta vakavaan ja koskettavaan. Kaikinpuolin mainio kirja siis; jatko-osa Lord of Emperors on tämän jälkeen pakko lukea.

Avainsanat: Bysantti, fantasia, hallitsijat, juonittelu, uskonto, valtapelit

Pitkästä aikaa fantasiaa, jota lukee oikeasti uppoutuen! Kay ei tyydy luottamaan pelkkien fantasia-ainesten, miekkojen, magian ja rotujen kiinnittävän lukijan mielenkiinnon, vaan hän oikeasti kirjoittaa tarinaa tyylikeinoilla, rakenteella, sujuvalla kielellä! Fionavarin kuvakudos on, yllätys yllätys, kirjasarja, josta olen nyt kahlannut läpi ensimmäisen osan suomennettuna.

Juoni yksinkertaisuudessaan tähän mennessä kulkee siten, että viisi yliopisto-opiskelijaa siirretään meidän maailmastamme rinnakkaiseen. Alta aikayksikön osapuolet sopeutuvat enemmän tai vähemmän omasta aloitteestaan Fionavariin ja, lisää yllätyksiä, päätyvät jumalten toiminnan välikappaleiksi. Tarinan perusainekset ovat siis tuttua ja turvallista. Viiden päähenkilön alkuperä palvelee oikeastaan vain lukijan samaistumisen helpottumista ja sankariryhmän rajojen muodostumista. Maailman kielestä vielä sen verran, että skandinaavisista kielistä tuntuu otetun hämäävän paljon vaikutteita. Arvatkaapa, ovatko svarthaltiat pahiksia vai hyviksiä. Erään hahmon nimi on Matt Sören, lök-sana esiintyy useastikin. Pari suomeen viittaavaa nimeä menevät vielä sattuman piikkiin. En tunne fantasiakenttää niin hyvin, että tunnistaisin, miksi ihmeessä "Eridu" ja "Maugrim" kuulostavat niin tutuilta. Ei sillä, etteikö nimistö olisi hyvää; ei ainakaan nyrkki-näppäimistöön -tekniikalla luotua.

Kustantajan takakansimainos lupaa, että kaiken huipuksi Fionavarin kuvakudos on aikuisten fantasiaa. Kuulostaa pahalta, mutta nähdäkseni se tarkoittaa, ettei mukaan ole tarvinnut mahduttaa pentuhuumoria ("Tyttö puhuu sankarille ja sankari muuttuu punaiseksi kuin pioni. Kaverit kiusaavat."), seksin ja alkoholin viljely on itsestään selvempää, hahmojen luonne kumpuaa syvemmältä kuin kiukuttelukohtauksista ja synkkääkin synkemmistä salaperäisistä menneisyyden tapahtumista, ja Paha on paha ja ilkeä konkreettisemmallakin, pelottavammalla ja fyysisemmällä tavalla kuin kaukaiseeen "tulen ja valloitan kaiken ensi toukokuun uudenkuun kolmannellatoista hetkellä" -tyyliin.

Olen siis ihastunut, koska monella tapaa Fionavar eroaa tavallisesta "höh-höh-höö -sankarifantasiasta" (erittäin hieno, lähes kirjallisuustieteellinen termi ei minun) ja, peräti Tolkienin tapaan, uskaltaa kertoa tarinaa. Ihan sama, onko taikaa ja kääpiöitä ja haltijoita hämmästyttämässä, ne ovat bonus fantasiaan hurahtaneille.

Avainsanat: fantasia, maailman pelastaminen, ulottuvuusmatkailu, ystävyys